Kaksi nyt jo fyysisestikin maan päältä hävitettyä studioalbumia (Valu, 1999 ja Mokoman 120 päivää, 2001) ennen Kurimusta ylikansalliselle EMI:lle värkännyt lappeenrantalaisyhtye Mokoma sovittelee kolmosellaan pioneerin saapikkaita. Kurimuksen pitäminen ensimmäisenä suomalaisena thrash metal -albumina on perusteltua, vaikkei kiekko aivan täyttä löylynpieksentää olekaan.

Musiikillisesti Kurimus ei ole mikään uutuuden sampo, levyn biisirakenteet kun ovat pitkälti 1980-luvun loppuosiolla kulta-aikojaan vietelleiden metallipartioiden (Slayer, Testament, Metallica) tekosista tuttuja. Kikka onkin siinä, että niiden sovittaminen kotimaiseen ahistuskontekstiin Marko Annalan erinomaisten sanoitusten myötä tekee albumista erikoisen kokemuksen.

Levyn biiseistä esimerkiksi avaukseen Mene ja tiedä, kolmoseen Kasvot kohti itää sekä näitä turvavälin päässä seuraaviin Punaiseen kukkoon ja Alice In Chains -sävyjä sisältävään Väsynyt Atlas -eepokseen ei ole kerrassaan mitään lisättävää, eikä rutistusvara muutenkaan ole suuren suuri. Silti sitä löytyy, onneksi.

Kovatempoiset riuhtaisut saavat vastakappaleensa parista hitaammasta tunnelmapalasta, mutta paine ei helpota hetkeksikään. Yhtenäinen soundimaailma on silkkaa metallia, mistä mokomille suuri kiitos. On niitä lapasia tässä maassa jo tarpeeksi läpsyteltykin.

Peräti albumilistalle omakustannetulla levyllään harpannut Mokoma on elämänsä kunnossa. Toivottavasti vauhtia piisaa vielä tulevillekin teoksille. Ja piisaahan sitä.

Matti Riekki