Himos Festival 2007, Jämsä - Teksti ja kuvat: Nunnu Koskenniemi



Kaikkiaan 35 000 festivaalivierasta kerännyt HimosFestival järjestettiin tänä vuonna yhdeksännen kerran. Kotimaisilla kärkinimillä varustettua esiintyjäkaartia oli edellisvuosista laajennettu sen verran, että lauantain
vetonaulana lavalla heilui ruotsalainen Europe. Miehisestä ylivoimasta huolimatta Himoksen kahta ensimmäistä päivää hallitsivat selkeästi naisartistit.

Torstai 21.6.2007

Torstain alkuillan ensimmäiset esiintyjät saivat tapansa mukaan lämmittelijöiden aseman. Suurin osa festivaalikansasta oli vielä porttien ulkopuolella, eikä humalatilakaan varmaan ollut tässä vaiheessa niin korkealla, että kunnon estottomaan tanssitaiteiluun olisi heti ylletty. Päälavalla ensimmäisenä esiintynyt Bleak ilahdutti yleisöä runtattujen kitarariffien seasta kumpuavalla poikamaisella stemmalaulannallaan ja lavalla vieraillut Ana Johnsson toi oman lisänsä yhtyeen muuten hyvin tasaiseen esitykseen. Bleakin vanavedessä päälavalle purjehtinut Poets of the Fall tärisytti maata aivan yhtä komeasti kuin edeltäjänsäkin, mutta hyvin pitkälti käsikirjoituksen mukaan edennyt esitys ei kuitenkaan vielä jaksanut kahlita kansan huomiota aivan sataprosenttisesti.

Hittilavalla saatiin illan aikana niskaan jotain paljon raskaampaa. Swallow the Sunin tasaisen painava musiikillinen lataus ei jättänyt epäilystäkään siitä, etteikö yhtyeen jyystävillä kitarariffeillä pystyisi varmasti vaikka kyntämään peltoa. Lavalla pyörivät hiustuulimyllyt sen sijaan olisivat epäilemättä tuottaneet tarpeeksi sähköä vaikka koko festivaalialueelle. Hieman vähemmillä hiuksilla varustettu Timo Rautiainen toi sen sijaan mukanaan suuren annoksen sitä samaa nöyryyttä ja lämpöä, jota häneltä on aina tottunut saamaan. Vaikka Rautiaisen soolotuotantoon tutustuminen onkin jäänyt heikoille, eikä hänen keikkojansakaan ole tullut nähtyä kovin montaa, on silti aina jotenkin helpottavaa ja kotoisaa kuulla ja nähdä hänet yhtyeineen kotimaan festivaalien esiintyjälistoilla. Ja ainahan sitä kannattaa edes käydä vilkaisemassa lavan takaosassa rumpuja paukuttelevaa pelottavan kiehtovaa Jussi Lampea. Kuten eräs terävänäköinen henkilö vieressäni keikan aikana asian kiteytti: Hei! Mitä tää nyt on? Toi
kaverihan on näyttelijä!

Kellon lipsahtaessa yli puolenyön oli päälavan eteen jostain vyörynyt hämmentävän suuri ihmismassa. Hiljaiselolla varustettu alkuillan tunnelma oli tiessään, kun maamme rakastetuin tyttökaksikko pääsi vihdoin valloilleen. PMMP ei vain onnistu heittämään huonoa keikkaa. Joskus sitä jopa toivoisi ihan vain todisteeksi siitä, että yhtye on haavoittuva edes jollakin asteella. Todisteet jäivät tosin tälläkin kertaa saamatta. Valtavalla energialla, ihailtavalla välittömyydellä ja pisteliäällä teräväkielisyydellä varustettu kaksikko tanssitti ja laulatti yleisöä tavalla, johon kukaan muu festivaaliesiintyjä ei yksinkertaisesti pystynyt. Suurimman kuorolaulun aikaan sai Noitalinna Huraa! -yhtyeeltä lainattu, kuluneeksi asti eettereissä soinut Pikkuveli, jonka kertosäkeistön voidaan jo katsoa kuuluvan suomalaiseen yleissivistykseen.

Hittilavan viimeisenä esiintyjänä ärjynyt CMX sai korkata festivaalikesänsä lähes auringonnousun aikaan. Puoli kahden soittoaika ei varmasti ole mukava minkään osapuolen kannalta, mutta toisin kuin niin monet muut juhannusfestivaalien esiintyjät, ei pitkän päivätyön tehnyt yhtye sortunut
hetkeksikään laimeaan tai välinpitämättömään esiintymiseen. Setin alku haastoi yleisön vanhalla materiaalilla juuri sen verran röyhkeästi, ettei korviin asti leviävä hymy ollut haihtuakseen edes siinä vaiheessa, kun ilmoille lopulta ponnahti joitakin keikkasettiin tatuoituja ikiviisuja. Encoressa yleisölle vain hetken mielijohteesta tarjoiltu Matti tuntui saavan monet tyytyväisiksi ja vakuuttuneiksi siitä, että kyllä se metsä aina jotakin vastaa, jos sinne kerta kehtaa huutaa. CMX:n tapauksessa kiehtovaa on juuri se, ettei vastauksen sisällöstä voi koskaan olla varma.

Perjantai 22.6.2007




Aurinkoisena ja lämpimänä alkanut perjantai antoi väsyneelle festivaalikansalle oivalliset puitteet toipua takaisin juhlakuntoon. Soitto aloitettiin hellävaroin vasta kolmelta iltapäivällä, eivätkä kaksi ensimmäistä yhtyettä olleet kovinkaan tärykalvoja koettelevia. Päälavalle täydessä auringonpaahteessa astellut Egotrippi on jo vuosien ajan liian usein saanut päivän aloittajan viran. Ystävällisesti ja huomaavaisesti väsymystä potevaa yleisöä kohdellut yhtye sai kuitenkin huonovointisimmatkin unikeot ryhdistäytymään ja kömpimään esiin mökeistään ja teltoistaan.



Hieman eksyksissä hittilavan puolella poukkoili viime vuosina suuressa noususuhdanteessa ollut Lapko (kuvassa yllä). Kummalliseen määrittelemättömään marginaaliin kuuluva pillihousuporukka ei varmasti ole kotonaan sellaisella festivaalilla, jonka pääesiintyjiä ovat mm. Yö ja Popeda. Täysin eri sarjaan kuuluvaa Lapkoa ei yksinkertaisesti katsota vilkaisemalla. Yhtye pitää tuntea edes jossain määrin, jotta siitä saa jotakin irti. Vaikka kokoonpano soittaa vahvasti, juttelee yleisölleen paljon ja on riemastuttavan itseironinen, ei omaperäistä musiikillista ilmaisua silti ole kovin helppo niellä aamupalaksi. Piristävää vaihtelua Lapkon keikka kuitenkin oli; ainakin niille, jotka sitä ymmärsivät tulla katsomaan.

Iltapäivän hiipiessä alkuillan puolelle oli jälleen naisten vuoro näyttää kuinka yleisö otetaan haltuun. Ensimmäistä kertaa livenä näkemäni Hanna Pakarinen osoittautui enemmän kuin positiiviseksi yllätykseksi. Uskomattoman valovoimainen ja kaikkensa antava esiintyjä sai kyynisen sivustatarkkailijan vihdoin myöntymään ajatukseen, että tuo nainen todella
tekee työtään rakkaudesta. Ainut ongelma kokonaisuudessa olivat itse kappaleet, jotka suurimmaksi osaksi jäivät vain persoonattomiksi ja perusvedoiksi. Niillä ei paljon euforiaa aiheuteta. Ihailtavan lavapreesensin omaava Pakarinen on yksinkertaisesti liian hyvä esittämään omia kappaleitaan.

Pakarista päälavalle seurannut Maija Vilkkumaa aiheutti yleisössä lähes saman reaktion kuin PMMP edellisenä päivänä. Huippumuusikoilla varustettu yhtye takasi omasta puolestaan sen, että esitys todella pysyi kiinnostavana koko sovitun minuuttimäärän ajan. Vilkkumaa kuuluu niihin artisteihin, joiden kaikki biisit ovat tuttuja, vaikka yhtään levyä ei omasta levyhyllystä löytyisikään. Riehaantunut ilakointi ja tanssiminen vihjasivat myös muun kuulijakunnan olevan samoilla linjoilla. Ingalsin Lauran aikana mukaan kuvioihin astunut yleisön huudattaminen ärsyttävällä rääkymisellä todisti kuitenkin sen, ettei Maijakaan ihan virheetön ole, vaikka esiintyä osaakin.



Yksi festivaalien hämmentävimpiä esiintyjiä on omasta mielestäni aina ollut Martti Servo. Häneen ei voi liittää kuin yhden kysymyksen: Mitä ihmettä? Tälläkin kertaa hittilavan edusta oli tupaten täynnä ihmisiä ja kaikki näyttivät siltä kuin olisivat juuri saapuneet elämänsä parhaisiin
bileisiin. Jotakin urheilujuhlan tuntua tuo mies näyttää levittävän. Siihen tahtiin eturivin saunavihdatkin keikan aikana heiluivat.

Tiukkaa järjestystä tuli Servon jälkeen hittilavalle pitämään Viikate. Todella siistillä ulkoasulla ja tarkoin harkitulla elekielellä varustettu yhtye on kuin rockmaailman kivikasvoinen, mutta äärimmäisen tyylikäs portsari, jonka toimintaa ei kuitenkaan ole pidemmälti kovinkaan kiinnostava seurata. Tosin silloin, kun Pohjoista viljaa kajahtaa ilmoille, on yhtye yleisön paras ystävä.

Kellon lähestyessä puoltayötä oli tunnelma päälavan suunnalla odottava. Nyt otettaisiin miehistä ja naisista mittaa, kun koko Suomen oma äijäkolmikko pääsisi valtaamaan lavan. Kotiteollisuudesta on viime vuosina kasvanut sellainen viihdepaketti, ettei yhtyettä katsoessa aina tahdo muistaa mistä heidän suosionsa nykyiseltään oikein rakentuu. Ovatko alapäävetoiset välispiikit ja kärjistetty rocktähtikulttia ironisoiva joka paikan örmynä
esiintyminen ajanut vihdoin itse musiikin ohi? Vastaus kysymykseen ainakin Himoksen keikan jälkeen näyttäytyi valitettavankin selkeänä. On.



Keikan alkuun oli yleisön ja yhtyeen itsensä iloksi lennätetty lauantaina päälavalla pidettävästä muotinäytöksestä pari mallia. Alusvaatteisillaan lavalla keikistelemässä käyneet kaunottaret saivat pakan sen verran sekaisin, että koko tunnin esiintymisaika oli siinä samassa tuomionsa saanut. Keikan keskeinen sisältö kulminoitui Hynysen toistuviin vaatimuksiin saada nähdä tissejä. Tämän ukaasin seurauksena paljaita rintoja vilahteli siellä täällä koko keikan ajan, eikä esiintymisestä meinannut tulla yhtään mitään. Hohhoijaa. Ai mitä biisejä bändi soitti? Ketä oikeasti kiinnostaa? Yleisö sai lavakameran avulla lähikuvaa Hynysen puolipaljaasta perseestä. Tarvitaanko siinä vielä musiikkiakin?

Viilenevään iltaan oli kansaa viihdyttämään saapunut vielä kaksi suomalaisen musiikkikentän mammuttinimeä, Yö ja Popeda. Jossain vaiheessa venytettyä päivää sitä alkoi kuitenkin vain toivoa, että olisi sittenkin itse valinnut sen mökillä saunomista sisältävän juhannuksen viettoon liittyvän vaihtoehdon. Vaikka rockmusiikki on hieno asia, niin rockmusiikki ja juhannus sitä vastoin ovat aina hyvin ristiriitainen ja vähintäänkin uuvuttava yhdistelmä.