Provinssirock, lauantai 13.6.2009

Lauantain alkuun sää tarjosi pilviä ja uhkaavia sadenäkymia sekä Manowarin sounditsekkauksen. Ennen porttien avaamista tanner tömisi maailman kovimman möykän alla. Sounditsekkaus sai Provinssin järjestävän tahon julkistamaan kuulosuojainvaroituksen. Sadetta ei kuitenkaan saatu ja pilivien väistyessä festarikansa sai nauttia mukavasta kesäilmasta. Nimittäin elämää oli ennen Manowarin soittoaikaa (ja sen jälkeenkin).



Päälavalla Don Johnson Big Band herätteli vähemmän hektistä festarikansaa kello 14.00. Vastuulliseen tehtävään ei olisi voinut valita osuvampaa kokoonpanoa. Don Johnson Big Band on nykyään äärettömän tiukka festarikone, jolta irtoaa tunnelmia ja rytminvaihteluita melkeinpä jokaiseen makuun. Kun ääntäkin lähti sopivasti, toimihan Manowarin soundcheck tietyllä tavalla Don Johnsonin lämppärinä, bileet käynnistyivät heti ensimmäisestä siivusta lähtien. Tuoreen levyn törkeän tarttuva hittisiivu L.L.H potki paremmin kuin hyvin. Perään kuultu Salt Water ei häpeillyt tuoreelle materiaalille ja All Hope jatkoi tyrmäävää vaikutelmaa - kuin olisi jäänyt sambakulkueen yliajamaksi. Rush-biisiin ei ollut tarjota Anna Abreun laulusuoritusta mutta keikan aikana vierailijana nähtiin pätevä beatboxaaja. Allekirjoittaneen suosikkki Busy Relaxin'tekee aina selvää jälkeä.


Don Johnson Big Band

Provinssin pienin lava mutta ei suinkaan merkitykseltään eli Zanzibar tarjosi lauantain osalta päivän parhaat aggressiot. Oulun kieron metallin lähettiläs Murena soitto yleisön iloiseksi nopealla Stam1na/System Of A Down -metallillaan. Turhaa puristeluja ja jännittämistä välttänyt orkesteri onnistui hyvin ja varsinkin bändin tuotannon henkilökohtainen suosikkini eli Enkö Minä Saatana Sanonut antoi hymyn kiertää. Rento meininiki sai lisämaustetta varsinkin kitaristin vahvasti murteellisesta välispiikittelystä.

Rubikin veivatessa Mew-sukuista indieromantiikkaansa ison teltan puolilleen täyttäneelle yleisölle, Saarilavalle kerääntyi Kauko Röyhkän ystäviä. Röyhkä oli liikkeellä härökaksikko Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon tukemana. Kolmikon viehkeän outo yhteisrieska naitti Röyhkän iskelmähaahuilut aidosti outoon krautrockin jälkeiseen indiemaalailuun. Mikä parasta, Provinssin yleisö lämpeni Kauko Röyhkän innostumisen myötä. Kesäinen Polku ja Hiekkarantaa ottivat yleisön jo lievästi aurinkonpistoksen vaivaaman tunnelman orjiksi. Kesätyttö ja varsinkin suorastaan absurdi Ei kai miehen tarvi aina olla macho herättivät huomaamaan musiikkihetken ei niin arkisen luonteen. Entä sitten Joulu Thaimaassa ja Kulta Intissä - hiki tuli pelkästä äkkiväärän sanailun kuuntelusta. Saarenmaa-niminen viisu oli lopullinen indieorgasmi. Viettelevän alun jälkeen biisi muuttui varsinaiseksi happorockin ilmentymäksi ja "Rättö-show" pääsi vauhtiin. Raskaasti niitteihin pukeutunut häröilymestari esitti vaikuttavan valikoiman itamaisten taistelulajien parhaimistoa ja tirehtöörin johtamana biisi jatkui ja jatkui. Mykistävää.

Helsinkiläisen Murmanskin paiskoessa ilmoille päivän säröisimmät hetket, kotiteollisuus aloitteli päälavalla hittiputkeaan. Murmanskin hiipivän säröinen aggressiomaalailu teki suuren vaikutuksen ja kun vokaalit hoidettiin naisäänen voimin, kokonaisuus toimi paremmin kuin kiitettävästi. Mutta se Kotiteollisuus. Bändistä on muodostunut melkoinen raskaamman rockin "toivotaan toivotaan" -kokoonpano. Avioerorokkia, kuten bändi itse asian ilmaisi. Kotiteollisuudella on omasta takaa varaa pyörittää melkoista hittimyllyä. Provinssin lavalla homma vaikutti jopa kovinkin putkeen ahdetulta "parhaat hetket" -kokoelmalta. Ja kesä on vasta alussa. Lavalta löytyi kuitenkin pari yllätystä. Nimittäin apulankkua kuritti Miitri Aaltonen ja lavalla oli sorbusta.
Kuningas Mammonan aloittama hittisavotta jatkui Kivireki ja Arkunnaula -osastolla. Ja sitten oli tietenkin soppataukoja. Sorbus antoi miehille myös väläyksen, apusoittaja Aaltoselle luvattiin maksaa palkka soppana. Seuraavaksi hitiksi arvottiin Lemminkäisen Laulu.


Brüssel Kaupallinen

Zanzibarissa pari tuntia myöhemmin Kotiteollisuuden jonkinlaiseksi vaikuttajaksi sanottu Brüssel Kaupallinen tarjosi päivän parhaat aggressiot. Bändin tuore levy Musta Polku saattaa antaa välähdyksen siitä, miltä Kotiteollisuus saattaisi kuulostaa ilman muutamien levyjen hittilistoja nuolevaa ulkomuotoa. Brüssel Kaupallinen antoi malliesimerkin keikasta, jonka pääosassa oli pelkkä asenne ja rockin verevä erektio. BK ruhjoi, räyhäsi ja messusi vähälukuisen väkimäärän aivonystyrät hapoille ja irtosipa muutamalta festarivieraalta bändin seuraksi villit tanssiaskeleet. Varjele Mun Järkeni -biisi kiteyttää BK:n luonteen osuvasti "en pelkää kuolemaa, vain juoppohulluutta". Bändillä oli vinkkiä myös festariväelle, "älkää menettäkö järkeänne...ja muitakaan ruumiinjäseniänne. Irtojäsenet roskaavat luontoa". Asenne kunnossa, Provinssin lauantain eläimellisin veto oli BK:n Musta Pyöveli.


Emiliana Torrini

Pikakommentit ansaitsee Emiliana Torrini, jonka herkkä popimago täytti X-stagen. Tähti tosin itse mietti sopivuuttaan rock-festarille mutta kun kyseessä on laajakatseinen Provinssirock, ongelmia ei ollut. Häpeä niille yleisfestareille, joille Emiliana Torrini ei ole tervetullut.

Manowarin suojattiyhtye HolyHell käyskenteli paikalla kuin suuremmatkin maailmantähdet. Kovin pienelle esiintymislavalle tungettu orkesteri veivasi parhaat päivät nähnyttä power/melodista metalliaan vailla omaperäisyyden häivää. Olisi tehnyt vaikutuksen vuonna 1999...
(Teksti ja kuvat J.A.Kaunisto)

Provinssin lauantain läpikäyntiä jatkaa Tomi Asuintupa...

Jos Provinssirockin lauantai tuntui bänditarjonnaltaan jo paperilla hämmentävältä, todellisuus paljastui jopa odotuksia oudommaksi.


HolyHell

Ensimmäinen kosketus lauantain bändikattaukseen tapahtui Rumba-teltassa, jossa Manowarin vanavedessä Törnävänsaareen matkannut Holy Hell soitti viimeisenä kappaleenaan Dion Holy Diveria. Nahkahousuissaan poseerannut bändi sai suopean vastaanoton erityisesti Manowar-paitaiselta yleisönosalta. Vähäisen kosketuksen perusteella arvaisin bändin nojaavan erityisesti laulajatar Maria Breoniin. Paikoittain show oli vaarassa lipsua tahattomasti Spinal Tapin puolelle, mutta ainakin eturiviin Dio-laina tuntui uppoavan. Tahallista komiikkaa sen sijaan saatiin nauttia Päälavalla, jossa Stam1nan setti oli ehtinyt niinikään ehtoopuolelle. Lääke-biisin jälkeen Stam1nan tekninen näytös sai karjalaista verta, bändin pyydettyä Jouni Hynystä kylmiltään laulamaan Vapaata Maata. Hynynen palloilikin lavalla yrittäen mukailla biisin kertosäettä. Viihdearvoa bändi sai myös hevospäisestä viuhahtajasta, joka kuljeskeli ilkosillaan lavalla biisin aikana.


Supergrass

Stam1nan jälkeen Supergrass aloitti oman settinsä vastoin kaikkia alkuviikon sääennustuksia Sun Hits The Skylla. Taitavasti soittavasta bändistä välittyi aitous tehdä musiikkia vain heitä itseään varten. Bändi soitti rennon groovaavasti, mutta tarkasta soitannasta ja hyvistä soundeista huolimatta tunnelma jäi hieman vaisuksi.

Suomen naapureista tanskalainen Veto ja ruotsalainen Opeth soittivat harmittavasti osittain päällekkäin. Kaksikosta voiton vei jälkimmäinen, jonka vuoksi Veton tarkastaminen jäi valitettavan lyhyeksi. Bändin biisit kuulostivat kuitenkin erittäin hyvin sovitetuilta ja toimivilta. Veto on luonteva lisä rytmisesti kunnianhimoisten ja elektroa hyödyntävien tanskalaisten indiebändien listaan. Visuaalisesti ainoa miinus tulee väärällä tavalla urpon näköisestä bändistä, jonka poseeraus tuntui selkäpiissä.


Opeth

Opethin aloittaessa settinsä oli aika kiiruhtaa Päälavalle. Toiseksi viimeisen päälavaesiintyjän paikka ei ennakoidusti toiminut Opethin kohdalla. Bändin metalliproge isolla avoimella lavalla nousuhumalassa olleelle suomalaisyleisölle oli liian vaativa yhdistelmä. Bändi soitti yllättävänkin tasaisesti eri albumeiltaan löytyvää materiaalia aina vuoden 1998 My Arms Your Hearsea myöten. Ghost Of Perditionin, Heil Apparentin tai The Lotus Eaterin kaltaisten eeposten vuoksi biisilista ei ollut pitkä, mutta sitäkin laadukkaampi. Bändin musiikki sai lähinnä ihailevaa hyväksyntää suhteellisen harvalukuiselta yleisöltä. Melkoisia Stand Up-koomikon lahjoja osoittanut johtohahmo Mikael Åkerfeld piti välispiikeillään huolta keikan viihdyttävyydestä. Osansa miehen sanailusta sai myös Manowarin ”merkki”, jonka vastapainoksi Åkerfeld esitteli Opethin oman merkin - sormikoukun. Opettipa hän suomalaiset tekemään sen jopa kahdella kädellä. Keikan lopuksi Mikael keräsi ryhmänsä lavan eteen, josta he ryhmäniiauksen jälkeen poistuivat krapulaansa parantelemaan.


Amorphis

Ennen Manowarin invaasiota, Amorphis ja Apulanta hoitivat omaa osuuttaan Saarilavalla ja isossa X-lavan teltassa. Ensin tarkasteluun ennätti Kalevalan lähettiläs Amorphis, jonka keulalla heilunut Tomi Joutsen on ollut kiistämättä täydellinen kiinnitys. Hänen tulonsa myötä koko bändi elää renessanssia. Alkukeikkansa aikana bändi ehti esittää uusimmalta albumilta napatun Sampon lisäksi muun muassa Tein Minä Pillin Pajupuuta mukailevan Magic And Mayhemin sekä Against Widowsin. Bändi oli varmaotteinen ja kuulosti erittäin hyvältä. Matka jatkui kuitenkin katsomaan Apulantaa, joka on kansan provinssitoivebändi vuodesta toiseen. Umpitäyteen telttaan päästyäni selvisi miksi. Tuntui kuin kymmenen tuhatta ihmistä olisi laulanut kuorossa Toni Wirtasen kanssa. Pahempi Toistaan, Reunalla ja Piiskaa olivat silkkaa tanssivan kansan yhteislaulua ja teltallinen ihmisiä tuntui olevan bändistä täysin sekaisin. Tunnelma oli uskomaton.


Manowar

Monen Provinssisoturin odotetuin hetki koitti puoli kaksitoista Manowarin astuttua lavalle. Vaikka bändin uho on legendaosastoa, silti tuleva koitos pääsi yllättämään. Kornin intron jälkeen lavalta lähtevä volyymi oli infernaalinen ja paineaallon saattoi tuntea kentän takaosassa asti. Blood
Of My Enemies, Kings Of Metal ja Heart Of Steel säväyttivät varmasti muiden biisien lomassa bändin faneja, mutta harva Manowariin perehtymätön varmaankaan tulee muistamaan keikkaa biiseistä. Ennen keikkaa julkaistusta tiedotteesta päätellen Provinssirockin pääesiintyjän paikka on ollut bändille kova juttu. Joey DeMaio oli valmistautunut suomalaisfanien tapaamiseen opettelemalla peruskirosanojen lisäksi suomeksi pitkän tarinan, joiden keskeinen sisältö oli isä, tytär, kalja ja nussiminen. Sama herra oli myös vastuussa nauruhermoja koettelevasta bassosoolosta, jonka päätteeksi hän nyökkäili ylpeänä yleisölle voittajanilme kasvoillaan. Suomalaisten kitaristilupausten kannalta odotetuin hetki koitti bändin valitessa yhden onnekkaan yleisöstä soittamaan kitaraa biisin ajaksi. Valinta osui melkoiseen supliikkimieheen, joka ehti jo visiittinsä alkumetreillä kyseenalaistaa ruotsalaisten juomataidot. Saatuaan kitaran viimein kaulaansa, hän totesi: There’s only one problem. I’ve never played guitar before”. Kitara poistettiinkin pian miehen kaulasta ja hänen tehtäväkseen jäi keikistellä yhden biisin ajan lavalla kahden rinnat paljaana kiehnaavan neidon kanssa. Vierailu päättyi shampanjasuihkuun, jonka jälkeen neidot ohjasivat herran takahuoneen puolelle. Illan vieraat eivät loppuneet tähän, vaan bändi kutsui lavalle vielä Provinssin promoottorin Juha Koiviston sekä Esa Koivion, joille bändi ojensi rohkeudestaan buukata Manowar palkinnoksi autenttiset Balls Of Steel-pystit. Spedeilyn kruunasi lopuksi luonnollisesti ilotulitus.

Mikäli bändin tehtävä on herättää tunteita, Manowar on taatusti onnistunut missiossaan ikimuistoisesti. Pään yläpuolella olevaan ranteeseen tarrasi keikan jälkeen kuitenkin sen verran moni provinssivieras, että ainakin osa yleisöstä oli saanut haluamansa.


Manowar

Manowarin lopettaessa settiään täytyi käydä kurkistamassa myös Ex-The Darkness laulaja Justin Hawkinsin Hot Leg-ryhmää. Laulajan venytellessä X-lavalla äänijänteitään kuin kastroitu eläin, oli ulina Manowar-löylyjen jälkeen liikaa. Mikäli bändi on ollut kotisaareellaan floppi, ei varsinaisesta sukseesta voi puhua täälläkään. Puolityhjästä teltasta poistuessa tuli olo, että Provinssirockin lauantai on nähty.

Teksti: Tomi Asuintupa
Foto: J.A.Kaunisto