Provinssirock, lauantai 19.6.2010

Paperilla aiempaa vuosia vaisumpi lauantaipäivän esiintyjäkaarti sai ikävän lisän, kun sadepilvet saapuivat iltapäivästä sotkemaan festivaalia. Tihkusade piiskasi kansaa aina viimeisenä soittaneeseen Shiningiin asti. Tästä huolimatta Provinssirockin mutaisilla väylillä kulki lauantaina yli 20 000 festivaalivierasta.

(Päivän raportoinnin aloittaa J.A.Kaunisto)
Allekirjoittaneen saapuminen juhla-alueelle osui kettuilevan räppärin Petri Nygårdin törkysetin loppuhetkille. Petrin esitys täytti YleX-teltan kiitettävästi ja kansa vaikutti nousuhumalaiselta iltapäivän kellonhetkestä huolimatta. Nygård osaa ison maailman temput. Lavalle tultiin sieltä, mistä jokainen on maailmaan tullut eli suurelle jalat levällään olevan naisen pahvilavasteelle löytyi muutakin käyttöä kuin pelkästään ärsytyskynnyksen testaaminen. Encoren aikana Petri marssitti lavalle enkelinsä ja kansalle tarjoiltiin hyvin kehittyneitä alastomia naisen maitorauhasia oikein kolmen keikistelijän voimin. Tissit! Nygård tiesi, mistä narusta vetää ja kesäfestarin humaltunut kansanosa herkistyi entisestään. Kun encoreviisu kertoi vielä ryyppäämisestä (Kippis Kulaus), voi väittää Nygårdin sopivan kesäfestarille kuin Eläkeläiset Euroviisuihin.

Lauantai piti popin lisäksi sisällään aggression eri osapuolia. Parhaat tehokertoimet esitteli pari albumia julkaissut brittiläinen punk/hardcore -ryhmä Gallows. Väkeä oli Saarilavan edustalla valitettavan vähän mutta keikka jäi varmasti paikalle kertyneiden mieliin. Bändin huutaja Frank Carter vaikutti ujolta koulupojalta kurkistellessaan lavan takaa bändin jo aloitaessa veivaamisen. Lähempi tarkastelu paljasti tatuoidun kaverin, jolla oli suuri sydän ja leijonan mieli.


Gallows

Nimittäin Carter tarttui mikkitelineeseen ja marssi suoraan lavalta kansan joukkoon! Mies villitsi fanit tajuttomaan piirileikkiin ja hetken kuluttua vokalistista ei ollut muuta havaintoa kuin äänentoiston lähettämä huutosuoritus. Mies jaksoi pyörittää moshpittiä parin viisun ajan, kunnes vaivautui takaisin lavalle. Todellista fanien kunnioittamista! Sateen alkaessa Carter suuntasi uudelleen yleisön joukkoon ja pian sään kangistama yleisö järjesti festarin komeimman moshpitin. Gallows hankki keikallaan varmasti uusia faneja, ehkä viikonlopun paras aggressiohetki.

Amerikkalainen A Day To Remember harrastaa kevyemman pumpuliemon ja aggression yhdistämistä - pop-mosh! Allekirjoittanen kohdalla bändi herätti vähätteleviä ajatuksia mutta keikan edetessä raskaan ja kevyen yhdistelu sujui yllättävän mallikkaasti. Bändi on kuin Fall Out Boy ja Hatebreed samalla keikkalavalla. Poppipunkki ja emoilu toi viisuihin reilusti tunnetta ja tarttuvuutta, jolle raskaimmat aggressiopurkaukset antoivat kipeästi vastapainoa. Varsinkin muutamat vanhemmat siivut osoittivat muutoksen tuulet, bändi on selkeästi hionut tyyliään MTV-yhteensopivaan suuntaan. Toisaalta bändistä tykkäävät niin tytöt kuin pojat - pojille kelpaa rajumpi metalcore-rynkytys ja tytöt herkistyvät söpöstä emoilusta. Tuoreen levyn nimibiisi Homesick oli osuva esimerkki bändin toimivasta popcoresta. Yleisö innostui kiitettävästi ja allekirjoittanutkin joutuu kaivamaan bändin tuoreen kiekon kuunteluun.


A Day To Remember

Myöhemmin päälavalla möykännyt Jenkkiläinen metalcoreryhmä Atreyu onnistui edellistä selvästi vaatimattomammin. Rammsteinin vaatimuksiin sovitettu iso lava oli tänä vuonna suhteettoman suuri ja Atreyulle lauteet olivat turhan mittavat. Kevyemmän luokan metalcorea veivaava orkesteri ansaitsi pisteet kahden laulajan tehokkaasta käytöstä. Murinat ja normaalit vokaalit hoidettiin eri suulla, mika toimi kiitettävästi. Tosin rumpalin tontilla huhkinut normivokaaleita esitellyt kaveri ei ansainnut rummutuksellaan kummoisia tyylipisteitä. Atreyu ei tavoittanut kuin eturivin yleisön, normitavara jätti perusfestarivirtasen kylmäksi.


Atreyu

Lisäksi vielä hehkutukset mainion Villa Nah -duon puoleen. Kokoonpanon retroileva syntikkapop toi muistumia kasarivuosista ja bändi on elektroduoksi innostuneen oloinen ilmestys.
Jos Nygård tarjosi tanssityttöineen miesväelle silmänruokaa, Rumba-lavan viimeinen akti Reckless Love tarjosi herkkua vaimoväen näköelimille. Kasarihevariporukan keulakuva ja vokalisti Olli esitteli törkeän tiukaksi treenattua yläkroppaansa ja aihetti katsojissa väristyksiä ikään ja sukupuoleen katsomatta. Mikä rokkikukko!

(Tomi Asuintupa jatkaa)
Provinssirockin lauantain ohjelmistossa silmiinpistävää oli suurten ajankohtaisten ulkomaalaisten nimien puuttuminen. Päivän pääesiintyjänä toimineen Cypress Hillin loistovuosista on jo aikaa, eikä australialaisen Wolfmotherin peruutus ainakaan helpottanut lauantain tilannetta. Kotimaisiin nimiin luottaneen esiintyjäkaartin ensimmäiset magneetit olivat PMMP ja Chisu, joista ensimmäinen jäi allekirjoittaneelta valitettavasti väliin.

X-stagelle kavunnut Chisu on uuden levynsä myötä ollut suuressa nosteessa saavuttaen ostavan yleisön kuin kriitikoidenkin hyväksynnän. Debyyttilevyn jälkeinen kasvu näkyi myös Provinssirockissa, sillä parhaat hetken koettiin Mun Koti Ei Oo Täällä hittiä lukuun ottamatta tuoreimman albumin materiaalin
parissa. Yksinäisen Keijun Tarinan ja Etsijän kaltaiset rauhalliset kappaleet onnistuivat pysäyttämään riipaisevan kauniilla tulkinnoillaan. Samoin Saaliin coutry-kompit saivat yleisön liikkeelle. Sen sijaan paikoittain venyneet jamit eivät toimineet, vaikka yleisö kohteliaasti niille aplodeerasi. Lopussa kuultu Baden Baden sai odotetusti yleisön tanssimaan. Chisu suhtautui keikkaansa lähes lapsenmielisellä innolla jutellen paljon eturivin yleisön kanssa. Lopussa kiitoksista ei meinannut tulla loppua Chisun ollessa vilpittömän vaikuttunut saamastaan vastaanotosta.

Chisun keikan aikana alkanut sade verotti halua siirtyä pois jättimäisestä X-stagen teltasta. Kunnon soturin tavoin siirryin kuitenkin hetkeksi kaltaisteni seuraan päälavalle, jossa Sonata Arctica laulaja Tony Kakko huvitti yleisöä jodlailemalla. Kovin aidon kuuloiseltahan tuo kuulosti ja yleisöä huvitti. Perään kuultu Full Moon osoitti bändin olevan ammattitaitoinen porukka, joten suosiota nousevan auringon maassa ei tarvitse ihmetellä. Tähän loppui kuitenkin soturikuntoni ja väistyin sateelta nuolemaan haavojani aina Rumba-lavan illassa loistaneeseen Meadow Islandiin asti.

Syksyllä ensialbuminsa julkaiseva Joan ja Jennin muodostama duo Meadow Island on saanut seurakseen kitaraefektitaitelija Heikistä oivan lisän livetulkintaansa. Bändin kauniin kuulaat sävelmät pysäyttivät tunnelman
hetkeksi Rumba-lavan tihkusateessa. Pääosassa olivat koko keikan ajan akustinen kitara, piano, Joan ja Jennin hienosti yhteen soiva laulu sekä taustalla ujeltanut utuinen kitara. Nousuhumalaiselle provinssikansalle keikka oli haaste, josta suoriutumista olisi auttanut muutamaa tuntia myöhäisempi soittoaika. Meadow Island suoriutui provinssikasteestaan kuitenkin hienosti.


Meadow Island

Meadow Islandin hidastempoisen musisoinnin jälkeen tunnelma vaihtui kuin veitsellä leikaten Disco Ensemblen aloittaessa oman urakkansa saarilavalla. Disco Ensemble on esiintynyt Provinssihistoriansa aikana lähes jokaisella lavoista. Saarilava pullisteli väenpaljoudesta Disco Ensemblen uuden albumin avausbiisin Bay Of Biscayn startatessa keikan. Bändin energisyys tarttui yleisöön, eikä tarkkaa soittoa voinut olla jälleen ihailematta. Uusi materiaali näytti hieman yllättäen saavan miltei yhtä hyvän vastaanoton kuin vanhat kestosuosikit. Energisyys piti huolen, että sadepisarat vaihtuivat hikipisaroihin yleisön puolella.


Disco Ensemble

Disco Ensemblen jälkeen päälavalla aloitti ensimmäistä kertaa Suomeen saapunut Cypress Hill. Ensimmäisten tahtien kajahtaessa näyttikin, että yleisö on jo unohtanut rapparit. Hiljalleen festivaaliväki löysi tiensä paikalle ja päälavan edustalla alkoi näkyä yhä enemmän pään päällä sijaitsevan näkymättömän pallon nostelijoita. Yhdysvaltalaisten touhua seuratessa sana cool löysi ilman lämpötilan lisäksi toisenkin merkityksensä. Näistä tunnelmista olikin hyvä hetkeksi pistäytyä tarkastamaan toisenlaista cooliutta 80-lukuihme Reckless Loven suorittaessa omaa nostalgiatrippiään Rumba-lavalla. Paikalla ollut runsas yleisömäärä ei ollut yllätys, mutta bändin anteeksipyytelemätön itsevarmuus sai suorastaan hyvälle tuulelle. Harmi, että yhtye on syntynyt 25 vuotta liian myöhään, sillä Los Angelesissa bändi olisi ollut aikoinaan kovaa valuuttaa. Hieman yllättäen livenä Reckless Love veti vertoja esikuvilleen. Mötley Crüen kirjassa on kohta, jossa bändi kertoo uransa alussa soittaneensa epäluuloisille motoristeille saavuttaen lopulta työvoiton. Samanlaisella itsevarmuudella paiski settiään myös Reckless Love. Biisien kertosäkeet olivat huudatuksineen helposti omaksuttavia, poseeraukset Michael Monrelta varastettuine ilmapotkuineen hyvin harjoiteltuja ja rumpalin kapula pyöri ilmassa tauotta. Rockmaailmassa harvemmin näkee enää läpi keikan hymyilevää kitaristia. Itsevarmuus yhdistettynä napakkoihin kasaribiiseihin onnistui rikkomaan vaikutelman kuopiolaislähtöisestä bändistä, sillä yhtä hyvin Reckless Love olisi mennyt läpi jenkkivirkaveljinään. Mikäli Teräsbetoni ilmiön sudenkuopat onnistutaan väistämään, Reckless Love näyttää takovan raudan itselleen kuumaksi - ainakin hetkeksi.

Päälavalle palatessa Cypress Hill oli onnistunut haalimaan koko kentän täyteen tanssivia ihmisiä. Lopullisen niitin räjäytti viimeisenä kuultu Rock Superstar, joka metallisella otteellaan sulatti tämän pohjoisen heavykansan
sydämet.


Cypress Hill

Yön hämärtyessä lauantain mielenkiintoisimpiin nimiin kuulunut norjalainen Shining joutui aloittamaan settinsä saarilavalla ihmeellisen vähälukuiselle yleisölle. Valtaosa yleisöstä pakeni Cypress Hillin jälkihöyryjä pois Provinssialueelta, joskin keikan alettua yleisömäärä nousi hiljalleen siedettäväksi. Shiningin jazzia ja metallia yhdistävä musiikki kajahti sateen keskelle uuden Black Jazz albumin avausraidalla. Voimakkaiden metallisten riffien ja kirkuvien jazzhäröilyiden kakofoniassa rääkynyt laulaja Jørgen Munkeby vuorotteli kitaran, saksofonin ja oudon puhallinsoittimen parissa. Keikan edetessä bändi siirtyi vanhemman ja oudomman materiaalin pariin, mutta voimakas soitto sai aikaan jopa pienoisen mosh pitin saarilavan edustalle. Tunnin annos Shiningin musisointia jätti surrealistisen, mutta kiinnostuneen olon. Voimakkaimmat riffit jäivät päähän kummittelemaan vielä Provinssialueelta poistuttuakin. Taitaa tulla liskojen yö.

Teksti: Tomi Asuintupa ja J.A.Kaunisto
Kuvat: J.A.Kaunisto