Provinssirock, sunnuntai 20.6.2010

Provinssirockin päätöspäivä keräsi Törnävänsaareen 22 000 juhlijaa. Se riitti nostamaan tämän vuoden Ihmisten Juhlan voitolliseksi viime vuoden tappioiden jälkeen. Yhteensä 32. Provinssirockissa vieraili viikonlopun aikana yli 60 000 festivaalivierasta.

(Sunnuntain raportoinnin aloittaa J.A.Kaunisto)
Provinssin sunnuntai alkoi Kari Tapion massiivisella viihdetuokiolla. Onneksi YLEX-lavan tienoilta löytyi pätevä vaihtoehto, Liquid Sisters. Pirteä ja varmasti omaehtoinen mimmikokoonpano oli tullut vastaan jo lauantaina mutta varsinainen keikkakokemus jäi sunnuntain puolelle - onneksi, sillä aurinko houkutteli paikalle runsaslukuisen diggaajien piirin. Kuten Jaakko & Jay teki viime vuonna, Liquid Sisters kiersi juhla-alueella soittamassa ruohonjuuritason rokkikeikkoja. Esiintymislavaa ja suurta äänentoistoa ei tarvita. Ennakkoluuloton ryhmä veivasi innostuneesti Fuck That Shit -pikkukiekkonsa materiaalia. Ohjelmistosta löytyi mm. laulu peppureiälle...kolmannelle kotimaiselle väännettynä.


Liquid Sisters

Ismo Alangon Teho-osaston jatkaessa loputonta Alanko-jukeboxiaan, jo edellä mainittu Jaakko & Jay löytyi Rumba-lavalta. Keväällä levyllisen akustisia punkralleja julkaissut orkesteri oli helposti lähestyttävissä mutta siitä huolimatta homma toimi aikoinaan paremmin ilman lavaa ja ylimääräisiä temppuja. Tosin yleisö oli heti leikissä mukana ja fanaattinen riekkuminen näytti tarttuvan myös soittomiehiin.


Jaakko & Jay

Stam1na pääsi päälavalla tööttäämään ison maailman lauteilta. Bändi käytti tilaisuuden hyväkseen ja soitti yhden uransa parhaista keikoista. Volyymiä oli niin paljon enemmän kuin vaikkapa Tuskassa...mutta siirrytään viikonlopun musiikilliseen tajunnanlaajentajaan, yhdessä Shiningin kanssa. Nimittäin Between Buried And Me tarjosi niin tukevan annoksen progressiivista insinööriörinämetallia, että bändin aineksista olisi säätänyt materiaalia useamman bändin keikkatarpeiksi. Orkesteri yhdistelee tuotoksissaan surutta aineksia musiikin eri osa-alueilta. Saman biisin aikana saatetaan kuulla progressiivista happorockia, countrya, death metallia ja ambient-osastoa. Parhaimpina hetkinä mieleen hiipi muutaman vuoden takainen metalliguru Devin Townsendin äärettömän kierteinen ja brutaali keikkahetki. Rammsteinia odottavalle kansanosalle Between Buried And Me oli liiankin vapaata ja avantgardea - yleisö suorastaan vältteli bändiä. Ehkä orkesteri on tottunut kyseiseen ilmiöön, ainakin yleisfestivaaleilla, mutta innokas tosifanien joukko jaksoi intoilla läpi keikan.

J.A.Kauniston papereissa Provinssin parhaat palat:

- festarin tärkein bändi = Rammstein
- parhaat aggressiot = Gallows
- parhaat välispiikit = Stam1na ja PMMP
- hauskimmat äidit lavalla = PMMP
- festarin härskein = Petri Nygårdin tissiparaati
- festarin kuumin uros = Reckless Love-yhtyeen vokalisti (ilman paitaa)
- kuumin kissa = Manna
- tyylikkäin = Paloma Faith
- poliittisesti kantaaottavin keikkahetki = Jello Biafra and The Guantanamo School Of Medicine
- festarin nostalgiahetki = Jello Biafran esittämä The Dead Kennedys-klassikko Holiday In Cambodia
- tuhmin biisi = Liquid Sisters/Rectal rodeo ja Rammstein/Pussy
- parhaat avantgarde-metelihetket: Between Buried And Me ja Shining
- parhaat electrorytmit: Pendulum
- häröimmät electrorytmit: Crystal Castles
- festarin parhaat yleisökaraokehetket: Rammsteinin keikan aikana Du Hast ja Pussy
- festarin kovin keikka = Gallows

(Tomi Asuintupa jatkaa Provinsssisunnuntain kuumenevissa tunnelmissa)

Harvoin kolmipäiväisen festivaalin aikana tehdään yhtä paljon koko viikonloppuun vaikuttavia erikoisjärjestelyjä kuin mitä Rammsteinin esiintyminen aiheutti Provinssirockille. Saksalaisilla oli kunnia päättää festivaali valtavalla päälavalla, joka valjastettaisiin täyteen loistoonsa vasta heidän esiintymistään varten.

Grande Finalea odotellessa Stam1na avasi sunnuntaina päälavan keikallaan, joka oli sekoitus viihdyttävää tahallista komiikkaa sekä tarkkaa energistä soittoa. Lemiläiset onnistuivat täyttämään päälavan kentän yleisöllä, mutta lava oli heille hivenen liian suuri. Vauhdikkaan metallin vastapainoksi hauskat välispiikit toivat tunnelmaan leppoisuutta. Oman koomisen panoksensa settiin toi myös vierailijana käväissyt Viikatteen Kaarle. Mallikkaastihan tuo soitto kulki. Suurin yllätys kuultiin kuitenkin Stam1nan versioidessa Jimi Hendrixin Firea - suomeksi luonnollisesti.


Stam1na

Stam1nan jälkeen saarilavan otti haltuun vastikään erinomaisen albumin julkaissut Lapko. Alkuun bändin soundi oli hieman tukossa, mutta keikan edetessä soitto selkeytyi nautittavaksi. Musiikkia bändi esitti debyyttilevyn Kill, Fuck, Diesta alkaen pääpainon ollessa kuitenkin tuoreemmassa materiaalissa. Lapkolta jälleen perusvahva, mutta ei maaginen suoritus.


Lapko

Maagisuuteen saatiin puolestaan kosketus Mannan soittaessa Rumba-lavalla. Neidon tuore materiaali on yhtä vahvaa kuin hänen keimailunsa mikrofonin varressa. Tukenaan Mannalla oli niin soitannollisesti kuin ulkoisestikin tyylikäs rytmiryhmä. Valitettavasti Mannan settiä oli mahdollisuus nauttia vain muutama loppupään biisi, kunnes artisti vetäytyi lavalta onnellinen ilme kasvoillaan.


Manna

Päälavalle siirryttäessä oli vuorossa odottamaton yllätys. Bullet For My Valentinen lennon myöhästymisestä johtuen bändin keikka pääsi alkamaan noin 40 minuuttia myöhässä. Brittiläisten setti typistyi viivästyksestä johtuen tyngäksi. Bändi kuitenkin ehti kertoa asiansa 50 minuutin aikana, eikä se olisi monotonisella metallituuttauksellaan onnistunut luultavasti pidemmällä setillä vakuuttamaan yhtään nykyistä enempää. Bändi soitti kyllä tiukasti ja oikein, mutta kovasti saavat herrat vielä hioa riffikynäänsä, jos aikovat mahduttaa itsensä Metallican, Iron Maidenin tai edes Machine Headin saappaisiin. Tällä hetkellä ollaan vielä kengänkiillottajan asemassa.


Bullet For My Valentine

Vauhti tipahti, mutta uhkaavuus ja tyylikkyys kasvoi siirryttäessä Bullet For My Valentinesta takaisin pienelle Rumba-lavalle, jossa Oranssi Pazuzu suoritti omaa toimitustaan. Bändin progressiivinen black metalli piti hypnoottisuudellaan pihdeissään jopa kirkkaassa päivänvalossa. Tiheää tunnelmaa ei rikottu turhilla välispiikeillä, vaan kokonaisuus oli hyvin hallittu. Vaikuttavaa!

Vaikuttavuutta odotettiin myös illan pääesiintyjä Rammsteinilta, jonka pyroshowt eivät perinteisesti jätä ketään kylmäksi. Tulta ja tappuraa viriteltiin ennen keikan alkua jättimäisen mustan lakanan takana, jonka tarkoitus oli odotettavasti tipahtaa Rammsteinin shown käynnistyessä. Näin
tapahtuikin, mutta ensimmäinen yllätys ei ollut tulimeri vaan Saksan lippu -toisin sanoen VALTAVA Saksan lippu. Mustan lakanan tipahtaessa musta, punainen ja keltainen raita peittivät orkesterin lisäksi alleen koko päätähuimaavan korkean lavan. Vasta tämän jälkeen lippu pudotettiin, jolloin alta paljastui itsensä sotkenut saksalaisryhmä. Tästä eteenpäin marssi sujui miehekkäiden kitarariffien ja tulilieskojen johdolla. Nyrkit nousivat ilmaan Rammsteinin keskittyessä ehkä jopa liikaakin uudempaan materiaaliinsa.

Pommit, ilotulitteet ja tuli ovat kasvaneet yhtä tärkeäksi osaksi Rammsteinin esitystä kuin musiikki. Bändi tuntuu kuitenkin johdattaneen itsensä umpikujaan, jossa alati kasvaviin odotuksiin on enää mahdotonta vastata. Osa yleisöä viihdyttävistä numeroista olikin entuudestaan tuttuja. Palavana lavalla säntäilevä mies, vaijerilla kiitävät lieskat ja kumiveneellä yleisön käsien päällä seilaava kosketinsoittaja Christian Lorenz ovat säilyneet Rammsteinin ohjelmistossa vuosia. Tämä ei kuitenkaan estänyt suomalaisyleisöä nauttimasta showsta täysin siemauksin. Suurimman nyrkkimeren saivat aikaan loppupuolella kuullut Du Hast sekä Sonne. Laulaja Till Lindemann kiitteli lopuksi yleisöä kotoisella suomella ja vaikutti pelottavan karskista ulkomuodostaan poiketen jopa leppoisan mukavalta kaverilta. Rammstein ei myöskään polttanut kynttiläänsä loppuun, vaan setin pituus oli jopa ennakoitua lyhyempi. (Mesta.net ei ollut mukana Rammsteinia kuvaamaan kelpuutettujen medioiden joukossa).

Rammsteinin myötä Provinssirock sai arvoisensa päätöksen. Yleisön poistuessa paikalta eräs nopeajalkainen festivaalivieras onnistui läpäisemään keltaliivisten järjestysmiesten seulan kirmaten pitkin tyhjää saarilavan edustaa ihmisten osoittaessa suosiota. Käynnistynyt takaa-ajo päättyi molemminpuolisiin halauksiin. Niin sitä pitää! Ensi vuonna taas - Ihmisten Juhla.

Teksti: Tomi Asuintupa ja J.A.Kaunisto
Kuvat: J.A.Kaunisto