Jo tapahtunutta: Joensuulainen rockmusiikin mekka, rockklubi Kerubi sai lopullisen purkutuomion kesällä 2002 tilalle rakennettavan ostoskeskus-asuintalokompleksin alta. Aikaa annettiin syyskuun loppuun. Toimintaa huolestuneena seurannut karjalaistaustainen puuhastelija päätti osoittaa kiitoksensa ja huolenaiheensa paikan ja ympärillään olevan yhteisön kohtaloa kohtaan tavalla, jonka parhaiten taitaa, tekemällä aiheesta dokumenttielokuvan. Kuvaukset käynnistyivät kaksiviikkoisella intensiivisessiolla Joensuussa syyskuussa, päiville tuli pituutta keskimäärin 16 tuntia. Viikonloput mukaan lukien. Suurin osa lopuista kuvista räävittiin kasaan koulun ja siviilityön ohessa loppuvuoden 2002 aikana.

Tästä sarjan ensimmäiseen osaan ja tästä toiseen!

3/3

27. 12. 2002, aamu. Joulun pyhät ovat juuri päättyneet. Krapula. Kello soi kahdeksan aikaan aamulla Joensuussa, Joensuun ja Kerubin Ellin luona. Tapanin tanssit olivat kestäneet edellisenä iltana pitkään. Tavarat kerättyäni yhden miehen punoittavasilmäinen kameraryhmäni raahusti kohti rautatieasemaa, päivän ensimmäisenä kohteena Jyväskylä. Junamatkan aikana mieleen hiipi joulun öinä katsotut materiaalin raakakoosteet, jotka vaikuttivat hyviltä. Suunta tuntui oikealta. Mutta vaikein olisi kuitenkin vielä edessä.

Eläkeläiset Kerubissa

Jyväskylään saavuttuani totuttu teutoninen täsmätoimintamalli otti jälleen vallan. Pikainen pyrähdys rautatien yli Lutakolle, siitä muutama kuva ja seuraavaan Helsingin-junaan ja edelleen kotiin. Vuoden 2002 viimeiset päivät menivät henkiseen latautumiseen tulevan parin kuukauden varalle. Uusi vuosi 2003 valkeni edellisiltana nautitun Kotiteollisuuden Nosturin-keikan jälkeen odottavissa tunnelmissa. Uudenvuodenpäivästä tulisi viimeinen vapaapäivä pitkään aikaan.

Jännittynyt innostus oli käsin kosketeltavissa seuraavana aamupäivänä tekijäkaksikon kohdatessa Espoon Otaniemessä paikallisen kampustv-kanava OUBS:in tiloissa. Toinen oli tullut paikalle vain muutaman askeleen päästä kotoaan tuoden mukanaan vain itsensä. Allekirjoittanut puolestaan kantoi muassaan järjettömän nauharöykkiön lisäksi myös joitakin välttämättömiä perushygieniatarpeita, kuten hammasharjan sekä muita peseytymiseen soveltuvia välineitä. Studiokompleksin sohva tulisi tutuksi seuraavina viikkoina. Neljäkymmentä tuntia raakamateriaalia piti karsia yhdeksi tunniksi valmista. Apuvälineinä pari tehokasta, aiheeseen sopivilla ohjelmilla varustettua tietokonetta ja loputon määrä papereille tehtyjä hahmotelmia.

Seuraavat puolitoista kuukautta kuluivat enemmän tai vähemmän pimeässä horroksessa hapuillen, täysin eristettynä muusta maailmasta. Koulusta tai siviilitöistä ei ollut tietoakaan. Mutta alati kirkastuvaa valoa kohti kuljettiin koko ajan. Nukuimme, milloin nukuimme, jos nukuimme. Yhtä kaikki, tuona aikana kotona vietettyjä öitä kertyi allekirjoittaneelle kokonaista viisi kappaletta. – Ja en, en nukkunut öitäni kavereiden sohvilla baari-iltojen päätteeksi. Lukemattomien työtuntien ja useiden valvottujen öiden jälkeen lopullinen muoto alkoi olemaan kasassa. 59 minuuttia, 43 sekuntia. Reilu 50 gigatavua tavaraa kovalevyillä äärimmilleen trimmattuina. Toistatuhatta ääni- ja kuvapalasta, jotka oli asetettu paikoilleen oikeaan järjestykseen ja oikealla tavalla vaihdettuina kahdeskymmenesviidesosasekunnin tarkkuudella kukin – edelleen neljäskymmenesosa seulotusta materiaalista. Ja vielä järjestetty uudelleen kerran, jos toisenkin. Jonka jälkeen tarkastettu vielä kertaalleen.

Helmikuun puolivälin jälkeinen lauantai-ilta. Samppanjapullo oli odottanut kylmässä jo edellisestä illasta, omista varastoista kaivetut havannalaiset povitaskussa odottamassa. Ensimmäinen masterkopio ”Tilat vallataan – alakulttuurin kuolema?” –dokumentista oli tekijäkaksikon käsissä kymmenen aikaan illalla, jonka jälkeen siirtyminen edithuoneesta paremmin ilmastoituun ykkösstudioon ja edelleen sikareiden ja samppanjan kiehtovaan maailmaan kävi nopeasti.

Panu Kontkanen

Tässä vaiheessa kolme enemmän tai vähemmän julkista esitystä elokuvalle oltiin sovittu. Olimme lupautuneet paikalle näytöksiin myös itse, kertomaan synty- ja tekoprosessista sekä ottamaan vastaan ruusut ja risut. Hieno tunne tilaisuuksissa oli myös olla. Nähdä ihmisiä, jotka ovat myötäeläneet tai vaikuttaneet projektin onnistumiseen omalla panoksellaan ja kuulla heidän mielipiteitään ja ajatuksiaan. Ja ennen kaikkea, nähdä ystäviään ja tuttujaan.

Edelleen olemme hämmentyneitä siitä jopa sympaattisen yksimielisestä positiivisesta mielipiteiden ryöpystä, joka niskoihimme satoi. Kiitoksemme teille kaikille. Ja saadut kritiikit on myös vastaan otettu ja korvien taakse laitettu, edelleen kiitos myös niistä. Lupaamme yrittää puuttua niihin seuraavalla kerralla. Joka toivottavasti on mahdollisimman pian. Sillä eihän tässä intoilijana laakereillaan osaa levätä.


Kevättalvisessa Suomessa Herran vuonna 2003

Panu Kontkanen

”Tilat vallataan – alakulttuurin kuolema?” –dokumenttielokuvan ohjaaja.