Eräänä räkäisenä ja harvinaisen tylsänä koti-iltana, koluttuani netistä ties kuinka monennetta kertaa kaikki suosikkisivustoni läpi, päädyin jostain kumman syystä toista kertaa elämässäni wanna-be-cool-MoonTV:n saitille. Kohtalon arvaamaton etusormi vei hiiren kursorin vanhan Kellari -episodin päälle, jonka kuvassa paistatteli hassun näköinen pellavapää... en pystynyt olemaan painamatta. Ja kappas vain, se kannatti!
Katsottuani esiintymis/haastisklippiä (näkemättä itse haastattelua) huimat viisi minuuttia, syntyi pakottava halu ottaa lisää selvää tästä voimatriosta, jota myös The B And The Bandiksi kutsutaan. Jo monia vuosia laput silmillä kulkeneena, paatuneena raskaan musiikin luukuttajana olisin vielä jokunen aika sitten lytännyt bändin "vitunmoiseksi hippi paskaksi", mutta nyt on toinen ääni kellossa. Yhtye ilmoittaa Mikseri.netin sivuilla soittavansa "power-folkkia", mikä kuvaa mielestäni bändin ulosantia paremmin kuin hyvin. Eläimellinen energia yhdistettynä rivakkaan ja koukuttavaan akkari kitarointiin, tuo mieleeni etäisesti Kingston Wallin ja Alangon Ismon tuotannon sekä System Of A Downin hulluuden. Genre-vammainen kun tässä tapauksessa olen, niin on parempi, että annan itse syyllisten kertoa ketkä on "The Been" isä, äitä sekä sisarukset.
Lasse: Omalta osaltani bändin esi-isä, suvun aloittaja on Apulannan Ehjä-albumi, joka sai minut innostumaan musiikista ja sai minut ymmärtämään, että ei tarvitse olla virtuoosi tehdäkseen mahtavaa musiikkia. Fiilis on tärkein. Serkkuja löytyy tuolta Alangon Ismon puolelta sielun veljineen ja Hassisen Koneineen. Pikkuserkkuja löytyy Led Zeppeliinistä ja The Doorseista ja monista kovista punk-bändeistä. Isämme on Gogol Bordello ja äiti Kingston Wall. Olemme bändinä kasvaneet paljon myös sisarustemme Jaakon & Jayn vaikuttavan valvonnan alla.
Teemu (laulu/kitara), Lasse (cajon/taustalaulu) ja Lotta (basso/taustalaulu)
Itselleni 20.4.2012 julkaistava "Vanhempi ei vittuile, vanhempi neuvoo" -EP toimi c-poreen ohella oivana piristysruiskeena kaamoksen keskellä sairastaessani, mutta mihin seuraavista tilanteista mielestänne muusiikkinne sopisi parhaiten: rakasteluun viljapellolla, autoillessa kesäkeleissä vai vittumaiseen syysmasennukseen.
Lasse: Rakasteluun kesäkeleissä pienessä humalassa hyvällä fiiliksellä tietäen kuitenkin sen, että kyllä se talvikin sieltä vielä tulee. Syksyhän on hienoa ja kaunista aikaa. Talvi on pimeä, pitkä, pelottava ja masentava.
Teemu: Itse näkisin sen sopivan noihin kaikkiin. Mutta kyllä se syysmasennus voi viedä voiton. Hyvillä ystävillä on ollut hyviä syysmasennuksia ja niitä ollaan sitten pohdittu urakalla sunnuntai-iltaisin tupakkaa poltellessa. Itsellänikin kovia masennuksia ajoittain.
Vasta kolme lyhytsoittoa julkaisseen tuusulalaisen kolmikon lyyriset teemat käsittelevät melko pitkälle perus-suomalaista melankoliaa, mitäs muutakaan. Soitannollisesti melko pirtsakan kuuloinen Syksy ylistää vuodenaikaa parhaaksi kuolla, kun Pakkohoito -zipaleen haikea tunnelma laittaa puolestaan hamuilemaan sitä kuuluisaa juustohöylää. Kuunnellessa tulee väkisinkin kiinnitettyä huomiota hienoihin ja vahvoihin teksteihin, joten löytyykö sanoitusosastolta ketään tiettyä idolia?
Lasse: Vaikuttajia ja ”idoleita” itselläni on paljon, mutta tietääkseni ne eivät ole tämän hetkisiin sanoituksiini tietoisesti vaikuttaneet. Tietysti alitajuntaisesti huomaamatta vaikuttavat paljonkin. Teemun puolesta en voi vastata. Mut sen sanat tuntuu ainakin mulle siltä, et ei sellasii kukaan muu kirjoita.
Teemu: Jostain kumman syystä sieltä tulee tota synkkää kamaa enemmän. Sanoituspuolella ei ole mitään suurta idolia. Ainakaan tietoisesti. Olen alkanut kirjoittamaan suomenkielisiä sanoituksia vasta tässä bändissä. Se voikin olla minun suuri vahvuuteni. Mutta jos pakko olisi nyt sanoa sanoituspuolelle idoli aseella uhaten 5 sekuntia aikaa, olisi se Ismo Alanko.
Bändin Facebook -profiilista löytyvästä kuvakollaasivideosta käy selville, että keikkaa on vedetty monenlaisissa ympäristöissä, kuten kadulla, puistossa sekä pubissa yleisön käsien päällä.
Mikä on parhain keikkamuistonne?
Lasse: Voi ku muistaiskin. Hienoja hetkiä ovat olleet 99,9% prosenttisesti kaikki. Parhaimpia ovat ne, kun odottaa vähiten, mutta keikasta tuleekin mahtava. Yleisön kanssa yhdessä laulaminen ja tanssiminen on aina kivaa.
Teemu: Ahdistavimpia on ollut Keudan koululla valmistujaisjuhlissa aamulla klo 09.00. Enkä edes valmistunut.. saatana.. hauskaa oli kun Alchol biisi päräytettiin! Parasta on vaikea sanoa. Kun on ollut niin monta hyvää keikkaa! Mahdotonta. Keikat on niin erilailla intiimejä, tiukkoja, kotoisia, asenteella raivokkaita ja puhdistavia. Jos ei viikonloppuna ole keikkaa, tulee jotenkin orpo olo. Keikkaa vedetty kadulla, junassa, puistoissa, katoilla ja ihan lavoillakin. Toivon, että meidän katusoittokiertue onnistuu tänä kesänä!
Aikaan ja paikkaan katsomatta, The B And The Band onnistuu aina kohottamaan omaa mielialaani (masentava musiikki auttaa masentunutta?) ja tekee mieli laittaa tanhuksi. Voisi kuvitella, ettei keikoilla muutaman biisin jälkeen näy enää folk-poliiseja eikä mököttäviä takarivin tanttoja.
Lasse: Riippuu vähän paikasta, ajasta ja yleisöstä. Turussa ihmiset vain katsoivat kuin idioottia kun tanssin heidän pöydällään. Ei siinä mitään. Saatoin hyvin ollakin idiootti. Kyllä suureksi osaksi jengi on ollut innoissaan, vaikka eivät kanssani tulisikaan hyppimään pöydillä. Kyllä siellä näkee paljon hymyileviä ja nauravia naamoja. En sitten tiedä nauravatko meille vai meidän kanssa?
Teemu: Kyllä hyvin lähtee! Yleisö on mahtava! Se on aina hienoa katsoa sieltä lavalta mitä yleisö tekee. Mutta on ollut myös keikkoja esim. Turun keikka, kun yleisö ei lämmennyt ja Juvanhovi, kun yleisö ei pitänyt yhtään ja huusi: "paskaa musaa", "basisti on ruma", "karaoket päälle". Omistaja ja portsari tuli pyytämään meitä poistumaan. Myös joissain keikkapaikoissa vanhemman ikäluokan ihmiset ovat katsoneet kauhuissaan, mutta itseäni se vaan huvittaa ja antaa lisää virtaa keikalle.
