The Lemonheads
6.5.2012, Tavastia, Helsinki

Nykypäivän trendi tuntuu olevan klassikkoalbumin esittäminen kokonaisuudessaan elävän yleisön edessä. Näissä merkeissä Tavastian lavalla nähtiin sunnuntaina yhdysvaltalainen indierock -legenda The Lemonheads. Yhtye soitti läpi vuonna 1992 ilmestyneen läpimurtolevynsä It’s a shame about Ray. Vain noin tunnin kestänyt konsertti sisälsi lisäksi valikoiman yhtyeen muita kappaleita. Täpötäysi Tavastia lämpeni yhtyeen pelkistetylle sekä konstailemattomalle esiintymiselle.


Ensikosketukseni The Lemonheadsiin tapahtui vuosia sitten ollessani jonkin aikaa töissä Turun Varissuon sivukirjastossa. Tuolloin kaksikerroksisen kirjastorakennuksen alakerran levyhyllystä käsiini osui yhtyeen levy jota päätin kuunnella. Kyseessä taisi olla orkesterin kuudes albumi Come on feel The Lemonheads. Tuolloin vielä rajoittuneen nuoren miehen musiikkimakuun ei yhtyeen tyyli sillä kertaa purrut. The Lemonheads vaipui vuosiksi unholaan. Kunnes satuin lukemaan tulevasta klassikkoalbumi –kiertueesta. Päätin tarkistaa miltä It’s a shame about Ray kuulostaisi. Vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Albumi sekä The Lemonheads kuulostivat tarttuvuudessaan kerrassaan erinomaisilta. Tämä loi tietynlaisia odotuksia Tavastian keikan suhteen.


Odotukset täyttyivät vaikka konsertti etenikin melkoisella pikakelauksella. Yhtyeen nokkamies Evan Dando ei pahemmin kontaktia yleisöön illan aikana ottanut. Muutaman kerran mies tyytyi lyhyesti kiittämään täpötäyttä salia, siinä kaikki. The Lemonheads aloitti keikan ryminällä sillä hittilevyn kolme ensimmäistä raitaa, Rockin stroll, Confetti sekä It’s a shame about Ray imaisivat välittömästi yleisön mukaan tunnelmaan. Aikoinaan jumalaisen komeaksi kehuttu Dando esiintyi koko illan aavistuksen väsyneen oloisesti tukka silmillä lähes paikoilleen juuttuneena. Toisaalta slacker –estetiikka eli velttoilun taito kuuluu olennaisena osana miehen filosofiaan. Se näkyi myös lavaolemuksessa ellei sitten kyseessä ollut lievää kiertueväsymystä? Yhtyeen basisti sekä tummapintainen rumpali olivat huomattavasti eloisampia ilmestyksiä.


Kuten todettua keikka eteni vauhdilla eteenpäin ilman sen kummempia taukoja. Välillä Dando viritteli hetken valkeaa kitaraansa ennen kuin polkaisi kappaleen liikkeelle. Edellä mainitun kolmikon lisäksi parhaiten keikalla sytyttivät klassikoista Rudderless sekä Alison’s starting to happen. Yleisö lauloi mukana ja viihtyi silmin nähden. Tunnelma tiivistyi loppua kohden kun Dando jäi lavalle yksin esittäen soolona mm. Frank Millsin sekä Outdoor typen. Encoreja kuultiin tasan yksi. Style rämisi jälleen rokisti ylimääräisen kitaristin voimin. Monitaitoinen roudari tarttui kitaran varteen ja keikalle saatiin vauhdikas loppu. Tämän jälkeen oli hieman outo olo. Ei siksi, että keikka olisi ollut huono. Vaan siksi koska sen odotti kestävän huomattavasti kauemmin. Aiempiin settilistoihin nähden yhtye päästi Tavastian turhan helpolla.


The Lemonheads tunnetaan myös monista covereistaan. Näistä ilman muuta tunnetuin on Mrs. Robinson jota ei Tavastialla kuitenkaan kuultu. Todennäköisesti siksi, että Evan Dandon tiedetään inhoavan kappaletta. Sehän lisättiin vastoin yhtyeen tahtoa It’s a shame about Rayn myöhemmälle painokselle. Toinen kappale mitä kaipailin oli Big gay heart. Ilman sitäkin ja varsinkin ilman Mrs. Robinsonia The Lemonheads osoitti Tavastialla olevansa nykykunnossaan kovassa iskussa. Aika näyttää kuinka kauan nykykokoonpano kasassa pysyy ja syntyykö uutta materiaalia. Huumeet taitavat olla taakse jäänyttä elämää Dandon osalta mutta ainahan slackerointi voi viedä voiton ja estää uuden albumin synnyn.


Teksti ja kuvat: Petri Kipinä