Nuortenkirjailija Antti Halmeen (s.1972) luoma Metalliveljien tarina on edennyt jo kolmanteen teokseen. Elokuussa ilmestyneen Metalliveljet ja megabeibit (2011) -kirjan päähenkilöinä on kaksi Hollywood-menestystä janoavaa nuorukaista. Kuinka päädyit kirjoittamaan aiheesta, Antti Halme?
- Kun luin että julkkis on nuorten ammattitoivelistalla etusijoilla – ja samaan aikaan monessa reality-ohjelmassa nuoria laitetaan lahjojensa mukaan paremmuusjärjestykseen – tiesin että haluan kirjoittaa kirjan aiheesta. Halusin kirjoittaa puheenvuoron tavallisuuden puolesta. Metallivejet-sarjan nuoret rokkikukot ovat yllytyshulluja kuunoja, joten tämä rooli epätoivoisina wannabe-duudsoneina sopi heille hyvin.
Kuinka perehdyit kirjan aihepiiriin? Kahlasitko YouTuben videoviidakossa tai luitko nuorten verkkopalstoja?
- Jonkin verran leffanteko on minulle tuttua entuudestaan käsikirjoitushommista. Seikkailin YouTubessakin, missä tulee välillä vastaan niin järjettömiä hölmöilyvideoita, että miettii vain mistä niiden tekijöillä löytyy aikaa. Toisaalta on aika riemukasta, että videoilla törttöillään vain törttöilyn ilosta, vailla tarvetta vaikkapa taloudellisen voiton maksimointiin. Jos supermarketissa kesähessuna työskentelevät tyypit järjestävät kaupan kaikki muropaketit dominojonoksi ja kuvaavat videolle niiden kaatumisen, niin onhan se tavallaan aika hellyttävääkin. Nuorten verkkopalstoja luen pysyäkseni ajan tasalla nuorten kielestä. Slangi on rikkautta.
Näkyykö kirjassa merkkejä omasta nuoruudestasi?
- Kyllä, ehdottomasti. Aina niissä näkyy. Tunnistan ekan känniörvellykseni, visiittini Tavastialle, oman opinto-ohjaajani (joka oli ah, niin ihana), leffaproggikset, jopa tietyssä mielessä ensi-ihastukseni. Osa nuorisokirjailijan työn viehätystä onkin se, että saa elää nuoruuttaan koko ajan uudelleen. Pysyy siis ikuisesti nuorena, heh heh.
Kirja on vauhdikas ja hauska kuvaus paikkaansa hakevien nuorten elämästä, haaveiden ja kasvukipujen keskellä. Millaista palautetta olet saanut?
- Kyllä siitä on ihan tykätty, monet kiittävät henkilöiden aitoutta, mikä ehkä johtuu siitä, etteivät he peittele esim. kateuden tai ihastumisen tunteitaan, vaan elävät hetkessä. Monille lukijoille tuli yllätyksenä se, että Metalliveljet ei olekaan bändisaaga, mutta toivottavasti he pääsevät asian yli. Halusin kertoa murrosikäisten poikien kohkaamisesta kaikilla elämänalueilla. Bändikuvioissa liikkuminen on liian rajoittavaa ja aika käytykin tie.
Minkälainen prosessi kirjan työstäminen sinulle on, noudattaako se jotain tiettyä kaavaa?
- Olen aika kurinalainen, yritän kirjoittaa tietyn sivumäärän joka päivä, en siis pidä kuukauden taukoa ja kirjoita sitten kahta viikkoa ympäri vuorokauden. Suunnittelen yleensä juonen ”kehikon” valmiiksi etukäteen, luettelen ranskalaisilla viivoilla mitä kussakin luvussa suurin piirtein tapahtuu. Kirjan ensimmäinen versio syntyy noin puolessa vuodessa, sitten sitä viilaillaan kustannustoimittajan kanssa. Aina toistuva mentaalivaihe on kaavamainen: kun kirjan saa valmiiksi, olo on hieno kuin maailman valloittajalla, mutta jo viikon päästä iskee epätoivo, epäilys ja itseinho: onko minusta kuitenkaan mihinkään? Tuskinpa!
Mikä on palkitsevinta kirjoittamisessa?
- Nuorilta saatu palaute. On mahtava fiilis, kun tuntee että on piristänyt jonkun nuoren elämää, edes vaikka vähän. Yksi poika tuli kerran luokseni kouluvierailulla ja sanoi että ”sun kirja oli eka hyvä kirja mitä oon lukenu”. Toinen sanoi, että ”sun jutut on aika hölmöjä mutta aika hauskoja” . Edellisestä kirjastani Metalliveljistä yksi tyttö oli askarrellut koulun harjoitustyönä soivan bändilavan, se oli aivan mieletön.
- Toinen palkitseva juttu kirjoittamisessa on mahdollisuus elää itse luomassaan maailmassa. Ei siihen TV eivätkä pelit pysty. Se on sisäänsä sulkeva kokemus.
Millaisena pidät suomalaista nuortenkirjallisuuden tilaa nykypäivänä?
- Lastenkirjoja, kuvakirjoja ym. tehdään paljon, mutta joskus tuntuu että puhtaasti varhaisnuorille ja teineille kirjoittavia on loppujen lopuksi aika vähän. Ja nuortenkirjat ovat liian usein joko silkkaa hömppää tai sitten angstista sosiaalipornoa. Nuoret ovat fiksuja ihmisiä, he ansaitsevat hyvää kirjallisuutta siinä kuin aikuisetkin, sellaista joka itkettää, naurattaa ja jopa pistää ajattelemaankin.
Kustantamon mukaan pidät fantasia- ja kauhukirjallisuudesta, sarjakuvista, elokuvista ja tietokonepeleistä. Mistä olet innostunut viimeksi?
- Tutustuin kesälomalla kunnolla kauhukirjailija Peter Straubin tuotantoon, ja nautin vivahteikkaasta meiningistä. Vampyyrisarja True Blood on saanut koukkuun aika tehokkaasti. Leffoista hyytävä Black Swan oli aika huima, ja en ole pitkään aikaan nauranut yhtä paljon kuin katsoessani elokuvaa Vuohia Tuijottavat Miehet. Pelaamaan en ole viime aikoina juuri ehtinyt, paitsi lasten kanssa Wiitä. Ne pesee mut jo kaikissa lajeissa.
Miten kirjailijantyösi jatkuu tästä eteenpäin? Millaisia suunnitelmia ja haaveita sinulla on tulevaisuuden suhteen?
- Työn alla on Metalliveljien seuraava osa, rippileirille sijoittuva Metalliveljet Ristiretkellä. Siitä tulee kreisi, siinä on esimerkiksi kohtaus, jossa Ozzy Osbourne ilmestyy Villelle unessa ja kertoo totuuksia elämästä. Kirjaa on hauska kirjoittaa, siinäkin on paljon muistoja omilta ja kavereiden ripareilta kaikkine hammastahnajäynöineen ja öisine uinteineen. Olen myös haaveillut kirjoittavani hönöstä kesätoimittajasta, josta ehkä tulee uusi sarja. Joskus haluaisin tehdä myös jatkoa ensimmäiselle kirjalleni, Markus Light ja Palautuspullon henget. Se onkin sitten enemmän fantasiaa.
Teksti: Jouni Hirn
Kuva: Pekka Holmström
