Renny pienen ihmisen asialla

Viiden päivän sota alkaa kohtauksella, jossa sotakirjeenvaihtajatar kuolee kollegansa (Friendin) vierelle, mistä aiheutuu miehelle elinikäiset itsesyytökset. Kovin paljon Renny Harlin ei siis ole kehittynyt tarinankertojana sitten Cliffhangerin (1993). Traumatisoitunut amerikkalaistoimittaja jatkaa työtään alkoholin voimalla ja suuntaa kameramiehensä (Coyle) kanssa Georgiaan, josta uumoilee tarttuvan verevää ruumiskuvaa filmirullalle. Miehet onnistuvatkin kuvaamaan venäläisten sotarikoksia, mutta jäävät taistelualueelle mottiin ilmaiskujen aikana. Urheat miekkoset päättävät toimittaa kuvamateriaalin maailman tietoisuuteen henkensä uhalla. Mukana laahautuu myös paikallinen nainen (Chriqui), sillä täytyyhän sotaelokuvassa vähintään yksi suudelma olla.

Harlin on aiemmin suostunut yliluonnollisen teiniroskan (The Covenant) ohjaajaksi, epäonnistuneen elokuvahankkeen (Manaaja: Alku) parsijaksi ja ikuisuusprojektin (Mannerheim) maskotiksi. On silti yllätys, että hän on halunnut kokeilla siivekkeidensä kantavuutta myös propagandaelokuvan parissa. Sillä mikäli propaganda käsitetään mielipiteenmuokkaukseen tähtäävänä asenteiden ja ajatusten tietoisena levittämisenä, voi Viiden päivän sotaa pitää propagandistisena. En väitä, että tilaajana olisi Georgian valtio, mutta totean, että tekijöiden käyttöön luovutettiin Georgian armeijan sotilastukikohta, tuhansia sotilaita sekä kymmeniä panssarivaunuja, taisteluhelikoptereita ja rynnäkköhävittäjiä.

Historiallinen epätarkkuus tai näkökulman kapeus eivät ole mitään ennenkuulumatonta sotaelokuvassa, mutta Viiden päivän sodassa Venäjän ja Georgian välillä vuonna 2008 käyty selkkaus kuvataan poikkeuksellisen yksisilmäisesti Etelä-Ossetian monimutkaiset etniset, poliittiset, maantieteelliset ja historialliset jännitteet ohittaen. Georgia on marttyyri, jota suuri ja paha Venäjä kivittää aikansa kuluksi muun maailman katsellessa muualle. Yhtymäkohtia Suomen kohtalonhetkiin korostetaan, mutta vähintään yhtä kummallisia ovat viittaukset Tšetšenian sotaan.

Ainoat kehunsa elokuva ansaitsee autenttisen taistelukaluston lisäksi roolijaostaan. Chriquin tehtävä on näyttää naiselta, jonka vuoksi mies on valmis ottamaan mielipuolisia riskejä, ja siinä hän onnistuu täydellisesti. Mikko Nousiainen sopii parhaiten rooleihin, joiden tunneskaala on olematon (Levottomat), joten hän oiva valinta tappamisesta nauttivan, tunteettoman sotapäällikön rooliin. Enkä nyt viittaa hänen tulevaan roolinsa Mannerheimina. Parhaat päivänsä nähneen, turvonneen ja elähtäneen veteraanikuvaajan roolissa nähdään puolestaan parhaat päivänsä nähnyt, turvonnut ja elähtänyt Val Kilmer.

Jäätävä polte (1986) oli neuvostovastaisuudessaan ja kömpelyydessään jotenkin sympaattinen viritelmä ja olisi ansainnut kulttimaineensa ilman sensuurikohuakin. Viiden päivän sota on sen sijaan tylsä ja pateettinen elokuva, jonka lopputekstien aikana nähtävä kooste kuolleita sukulaisiaan kaipaavista georgialaisista on halpa tapa muistuttaa sen ”dokumentaarisuudesta” ja saada katsoja tirauttamaan kyynel.

J. K. SILVENNOINEN