Missä kuljimme kerran on Peter Lindholmin toinen Kjell Westön romaaniin pohjautuva ohjaus – ja selvästi huonompi kuin Leijat Helsingin yllä (2001). Myös tällä kertaa tuotot on pyritty maksimoimaan tekemällä samalla kertaa sekä tv-sarja että elokuva. Sarjaa saksimalla ei hyvää elokuvaa kuitenkaan tehdä. Ei vaikka saksia heiluttelisi Lars von Trierin luottoleikkaaja Anders Refn. Varmasti mies on parhaansa antanut, mutta rytmi on niin kadoksissa, että tuntuu kuin katsoisi tulevan tv-sarjan ylipitkää traileria. Helsingin rikkaan yläluokan ja työläisten elämää kuvaava, historiallisesti (1905–1939) ja henkilögallerialtaan laaja romaani saattaa sopia sarjaksi, mutta elokuva ansaitsisi kokonaan uuden sovituksen.
Westön teoksissa Helsinki on aina ollut keskiössä; se on sekä tapahtumien miljöö että yksi päähenkilöistä. Siksi on sääli, että etenkin digitaalisesti luoduissa kohtauksissa kaupunki näyttää studiomaiselta ja epäaidolta. Parhaiten ajan virtaukset näkyvät sisäkuvissa ja puvustuksessa: etenkin Lucien (Grabowsky) vaihtuvat hepenet kuvaavat hienosti kulloisenkin ajanjakson eurooppalaista muotia.
Suomalaiset epookkielokuvat muistuttavat suurten panimoiden lageroluita. Kalliista mainoskampanjoista huolimatta kuluttajille tarjotaan tasalaatuisia mutta tylsiä, mauttomia ja hajuttomia tuotteita.
