Suomalaisilla tv-sarjojen ohjaajilla tuntuu olevan hinku siirtyä elokuvien pariin. Elias Koskimies suoritti epäonnistuneen kokeen aiemmin syksyllä, eikä Tuomas Summasen (mm. Huuma, Läpiveto, YleLeaks) esikoinenkaan nappisuoritus ole.
Napakasti Ristoksi nimetyssä elokuvassa Risto Kaskilahti näyttelee Risto Kaskilahti -nimistä näyttelijää, jonka ura polkee paikallaan. Ainoana tulonlähteenä on yhden hokeman varaan rakennettu roolihahmo Ylen komediassa, joka sekin on katsojamäärien huvetessa joutunut lopetusuhan alle. Kaiken kukkuraksi Riston kauniiseen kaljuun kolahtaa huonosti kiinnitetty spottivalo. Työkykynsä menettäneen näyttelijän pelastaa taloudelliselta kurimukselta Ylen maksamat korvaukset. Kun Riston jäseniin palaa yllättäen tunto, ei hänen nuori vaimonsa (Krista Kosonen) lausukaan miehelleen: ”Nouse ja käy”, vaan kehottaa näyttelemään halvaantunutta ja jatkamaan korvausten nostamista. Ei leveämpää leipää kannata niin vain hylätä.
Monet Riston kohtauksista ja hahmoista tuntuvat turhilta ja vaikuttavat olevan mukana vain, jotta pitkän elokuvan mitta täyttyisi. Halvaantunutta näyttelevästä miehestä revitty huumori toimisi paremmin lyhyinä sketseinä. Kyllä hyvän komediankin voi yhden vitsin varaan rakentaa, mutta Summanen ei ole mikään Billy Wilder – edes köyhän miehen.
Dialogi toimii hetkittäin, mistä tekstiä suurempi kiitos kuuluu puhtaat paperit saaville näyttelijöille. Kaskilahti näyttää erehdyttävästi Kaskilahdelta ja Kosonen hoitaa hommansa häilyvänä vaimona. Huomion varastaa kuitenkin Aki Hirviniemi näyttelijän urasta haaveilevana ja kuuluisasta sukulaisestaan hyötymään pyrkivänä maanisena narsistina. Jonkinlaiseen uskonnolliseen psykoosiin vaipunut Inka (Elena Leeve) ja Riston, äitipuoltaan himoitseva, poika (Jarkko Niemi) ovat hahmoina keskeneräisempiä, mistä tosin voi syyttää pikemminkin käsikirjoitusta kuin nuoria näyttelijöitä.
Epäyhtenäinen ja tilkkutäkkimäinen Risto vaikuttaa välillä komedialta, välillä vakavalta ihmissuhde-elokuvalta, välillä panttivankidraamalta. Se on hämmentävä sekoitus Kotikatua, Ihmebantua ja Extrasia. Tuntuu kuin käsikirjoittaja ja ohjaaja eivät olisi kyenneet päättämään tehdäkö komedia, trilleri, trillerin parodia, farssi vai satiiri, joten he ovat ottaneet aineksia kaikista niistä. Omaperäistä? Pikemminkin sekavaa ja hiomatonta. Risto on kuin hullun elokuvafriikin kellarissaan luoma Frankensteinin hirviö tai urheilija, joka yhteen lajiin keskittyessään olisi voinut taistella mitalista, mutta joka kymmenottelijana hyytyy pistesijojen ulkopuolelle.
Parhaimmillaan Risto on terävähkö ja hauska, huonoimmillaan löysähkö ja pitkästyttävä. Se onnistuu kuitenkin turauttamaan muutamat naurut, joten Likaisen pommin asema vuoden huonoimpana kotimaisena komediana ei ole uhattuna.
