Maailma maalikaupassa
Arto Salmisen yllättävä kuolema päätti kirjallisen uran mutta vankisti sen kulttimainetta. Vaikka harva hänen kirjojaan luki, ehti kirjailijan otsaan tatuoitua kirjallisuutemme virallisen inhorealistin maine. Leima ei tee oikeutta terävän yhteiskuntakriitikon ja taitavan sanankäyttäjän kirjailijan laadulle, johon toki myös groteski kuvasto kuuluu elimellisesti.
Jo aiemmin näytelmäsovituksen (2005) saaneen Varaston (1998) valikoituminen ensimmäiseksi Salmis-filmatisoinniksi on looginen, vaikkei se kirjoittajansa paras romaani olekaan. Varasto pääasiallisena tapahtumapaikkana, henkilöhahmojen vähäisyys ja kerronnan dialogisuus tekee siitä luontevan pohjan käsikirjoitukselle. Varaston (2011) staattisissa sisäkuvissa onkin hetkittäin vahva teatterillinen tuntu.
Varastomies Rousku (Toivonen) kuluttaa työpäivänsä heittämällä tikkaa ja soittamalla suutaan. Työn ohella hän viettää toistuvaa ”yhden illan” -suhdetta myymälässä työskentelevän Karitan (Mustakallio) kanssa ja hankkii lisätuloja myymällä kassan ohi oman elämänsä filosofille (Vesa Vierikko), joka edustaa Salmiselle tyypillistä, ideologiastaan eksplisiittisesti selkoa tekevää yhteiskunnallista näkijää. Kun Karita ilmoittaa olevansa raskaana ja pomo suorittavansa varastoon inventaarion, on Rauskun tehtävä valintoja.
Salmisen lyyrisyyttä ja kielellistä tarkkuutta ei elokuvan keinoin tavoita, mutta hänen musta huumorinsa on siirtynyt valkokankaalle onnistuneesti. Mukana on myös yhteiskuntakriittinen eetos. Keskiössä ovat vähäosaiset ja väliinputoajat, mutta heitä ei ylevöitetä tai romantisoida kuten Aki Kaurismäen elokuvissa. Raadollinen ihmiskuva esittää hahmot niin vastenmielisinä, ettei heitä kohtaan tunne edes sääliä. Salmis-maailmassa yksilöt elävät vain selviytyäkseen ja omat tarpeensa tyydyttääkseen, mutta syyttävä sormi ei osoita yksittäiseen ihmiseen vaan yhteiskuntaan. Yksilön kautta tematisoituvat ylikansallisen kapitalismin tuottama eriarvoisuus ja epävarmuus. Satiirin ja realismin välillä liikutaan, mutta Varasto on pikemminkin reprsentaatio ajastaan kuin sen peili.
Vertailu alkuteokseen on jossain määrin epäreilua, sillä Varasto perustelee olemassaolonsa itsenäisenä teoksena. Merkittävä osuus on roolituksella ja Mäkelän näyttelyohjauksella; miltei jokainen näyttelijä yltää parhaaseensa. Särön tekee Jope Ruonansuu, joka roolista riippumatta tapaa näytellä itseään muuttamalla ääntään. Varastossa Ruonansuu näyttelee itseään laittamalla aurinkolasit päähänsä.
Näyttelijöiden ja ohjaajan lisäksi kiitosta ansaitsee myös Veli-Pekka Hännisen käsikirjoitus. Saumaton yhteistyö on parhaimmillaan Karitan äidin (Hannele Lauri) ja tämän miesystävän (Vesa-Matti Loiri) kotiin sijoittuvassa kohtauksessa. Se on lyhyt, ja Loiri lausuu vain kolme vuorosanaa, mutta samalla esimerkki siitä, miten komediaa tulee tehdä.
Yhtä hyvin ei onnistu realistisen kerronnan rikkova lopetus. Kuvittelen ymmärtäväni romanttisten komedioiden kaavamaisuutta parodioivan ja epäluotettavaa kertojaa käyttävän kohtauksen tavoitteet, mutta silti se on pikemminkin hämmentävä kuin onnistunut.
J. K. SILVENNOINEN
