Rautainen rouva puisessa elokuvassa

Elämäkertaelokuva on genrenä lähtökohtaisesti hieman ikävä. Sen edustajat ovat usein puisevahkoja ”kehdosta hautaan” -kertomuksia, joissa pariin tuntiin on ahdettu päähenkilön elämän pakolliset anekdootit ja käännekohdat, jotka ovat useimmille katsojille ennestään tuttuja. Lopuksi on tapana ihastella pääosan esittäjän roolisuorituksen eheyttä ja tarkkuutta. Musikaaleilla maineensa luoneen Phyllida Lloydin ohjaama Rautarouva ei ole tässä suhteessa tienraivaaja tai rohkea rajojenrikkoja, vaan ummehtunut ja hajanainen luettelo Margaret Thatcherin poliittisen uran noususta ja laskusta.

Uusliberalistista talouspolitiikkaa ajaneen Thatcherin valtakaudella muun muassa laskettiin valtion menoja, huononnettiin ammattiliittojen asemaa ja yksityistettiin valtionyhtiöitä. Elokuva ei ota suoraa kantaa Rautarouvan harjoittamaan politiikkaan tai sen vaikutuksiin, mutta viitteitä kansan tyytymättömyydestä heijastellaan autenttisilla uutiskuvilla, joiden alkuperäinen 4:3-kuvasuhde on ikävästi venytetty laajakuvaformaattiin.

Matka kauppiaan tyttärestä Ison-Britannian ensimmäiseksi naispääministeriksi ja yhdeksi maailman vaikutusvaltaisimmista ihmisistä esitetään takaumien kautta. Kehyskertomuksessa laahustaa dementoitunut eläkeläinen, joka muistelee poliittisen uransa merkittävimpiä hetkiä ja keskustelee kuolleen miehensä (Jim Broadbent) kanssa. Ruostuneen rautarouvan mielessä kummittelevat muistojen ja edesmenneen miehen lisäksi tunnontuskat politiikalle uhratusta perhe-elämästä. Nykyhetki ja mennyt eivät muodosta saumatonta kokonaisuutta, vaan tuntuvat irrallisilta elokuvilta.

Kontrasti hauraan vanhuksen ja voimakastahtoisen valtionaisen välillä on viritetty äärimmilleen. Asetelma antaa Streepille mahdollisuuden esitellä monipuolisuuttaan, toisin kuin hänen ja Lloydin aiemmassa yhteistyössä Mamma Mia!:ssa (2008). Suoritus menee kuitenkin hukkaan, sillä ikimuistoinen rooli edellyttää parikseen unohtumatonta elokuvaa. Rautarouvassa nähdään vielä ”kolmaskin” Thatcher, sillä nuorta, elämänsä suuntaa etsivää Margaretia esittää varsin kelvollisesti Alexandra Roach.

Thatcherin elämänvaiheita kehyskertomuksen katkaisevilla takaumilla kuljettava rakenne on näennäisen kunnianhimoinen, mutta ihan loppuun asti rohkeus ei ole riittänyt. Takaumat etenevät kronologisesti, mikä tekee niistä päähenkilön hatarien muistojen ja murenevan mielen kuvana epäuskottavia. Lisäksi elämäkertaelokuville tyypillinen pöhötauti tekee kokonaisuudesta sekavan ja rikkoo jännitteen, johon yksittäiset kohtaukset hetkittäin yltävät. Koko elämän läpileikkauksen sijaan keskittyminen johonkin lyhyempään ajanjaksoon, Stephen Frearsin mallikkaan The Queenin (2006) tapaan, olisi saattanut tuottaa eheämmän ja tarkemman lopputuloksen.
J. K. SILVENNOINEN