Pohjalainen western

1800-luvun Lapuanjoen levoton ympäristö, jossa rauhattomat miesjoukot ottivat oikeuden omiin – teräaseilla varustettuihin – käsiinsä, on tarjonnut suomalaiselle elokuvalle samantapaisen yltiöromantisoidun maailman kuin villi länsi amerikkalaiselle populaarikulttuurille. Puukkojunkkarit ovat olleet toistuva aihe suomalaisessa elokuvassa Jalmari Lahdensuon Pohjalaisista (1925) Aleksi Mäkelän modernisoituun Häjyihin (1999).

Viinanhuuruisista rettelöitsijöistä on piirretty ideaalistettu ihannekuva, jossa taparikollisten ja murhamiesten sijaan korostuvat peräänantamattomuus ja rohkeus. Härmä on pyrkimys elvyttää perinteinen aihe valkokankaalle, mutta ongelmitta aiemmin lähinnä urbaaneissa miljöissä ja nykyajassa liikkuneen JP Siilin (Hymypojan, Ganesin, Blackout) aikamatka 1800-luvun Pohjanmaalle ei suju.

Välitalon tila on alueensa suurimpia ja sen isäntä (Esko Salminen) alueen todellinen mahtimies. Koska hänen pojistaan vanhemmalle (Mikko Leppilampi) maistuvat puukkohippaset ja kotipolttoinen työntekoa paremmin, päättää isä ohittaa perinteisen perimysjärjestyksen testamenttaamalla tilansa kovana työmiehenä tunnetulle kuopukselleen (Lauri Tilkanen). Esikoisoikeuden menetys on kova paikka itsensä Härmän kuninkaaksi kruunaamalle Eskolle, sillä puukkoakin suurempaa valtaa ja kunnioitusta tuo mittava omaisuus. Näin saa alkunsa veljesten välinen katkera taistelu tilasta, kunniasta ja naapurin Ainosta (Pamela Tola).

Pohjalaiset umpipihat, viimeistelty puvustus ja lakeuden maisemat tarjoavat Härmälle puitteet, joita sen toteutus ei vastaa. Pyrkimys jylhään komeuteen latistuu jäykäksi pateettisuudeksi, ja lupaavan alun jälkeen tapahtumat kehittyvät vaivalloisesti tarinan laahatessa ja toistaessa itseään kuin Härmän Häjyssä hetkeä ennen valomerkkiä.

Hahmot ovat yksipuolisia, ja etenkin toista poikaansa sydämettömästi suosiva kylmä äiti (Lena Meriläinen) on kuin satukirjan sivuilta. Tilkanen ja Leppilampi nousevat kuitenkin roolejaan suuremmiksi, ja etenkin jälkimmäinen saavuttaa Härmässä uuden tason osoittamalla hikisten söpöilyroolien jälkeen, että hänessä on riittävästi luontaista karismaa ja rosoisuutta myös roistoksi.
Lännenelokuvista tuttujen, miesten välienselvittelyiden kuvakieli on hidastuksineen ja lähikuvineen esikuvilleen uskollista. Ne eivät kuitenkaan ole sergioleonmaisen piinaavia ja deterministisiä, täyteen tunnetta ja merkitystä ladattuja tuijotuskilpailuita, vaan tyhjämielistä mulkoilua.

Eniten Härmässä hämmentää sen väriskaala. Ruoho on tunnetusti vihreämpää aidan toisella puolella, mutta koskaan se ei ole ollut niin vihreää kuin 1800-luvun Etelä-Pohjanmaalla. Ihmiset ovat puolestaan vampyyrimaisen kalvakoita ja veri virtaa miltei mustana. Väreillä kikkailu on tehokeinona epäonnistunut ja kiinnittää liiaksi huomiota ilman että toisi mitään lisäarvoa elokuvalle. Onneksi katsoin Härmän teatterissa, sillä kotona olisin kontrastivalioita hetken räplättyäni toimittanut television huoltoon.

J. K. SILVENNOINEN