Australialainen Parkway Drive yrittää kolmannella kokopitkällään erottua jenkkibändien hallitsemasta metalcoregenrestä. Kokoonpanon metalcoren ja deathcoren sekoitus kiertää kauempaa kaikkein kaupallisemman lähestymistavan, voisi jopa väittää bändissä olevan Ruotsin dödövaikutteita In Flames nimeltä mainittuna. Deep Blue kärsii kuitenkin tasapaksusta tuotannosta, jonka vuoksi viisuja on vaikea erottaa toisistaan. Vaikka tehokertoimet ovat kohdallaan, bändin vihainen ulostus kaipaisi lisää sävyjä.

Otetaan esimerkkinä vaikkapa Deadweight-niminen biisi, joka runttaa pöytään sata kiloa raakaa voimaa. Suorastaan raastava ja alaston tekele tekee temput edestä ja takaa mutta mitä ihmettä levyllä tekee seuraavana kuultava siveä sievistely nimeltään Alone?? Muutaman todella äkäisen rykäisyn jälkeen Parkway Drive vaipuu MTV-yhteensopivan muotin panttivangiksi. Parkway Driven vokaalimiehen karhun karjunnalla sievempi jutustelu sujuu kankeasti. Seuraavana kuultava Pressures runttaa alakerrasta suoraan genitaaleille mutta tuotanto tyrkkää kuraa silmille - toivottavasti vika on allekirjoittaneen saamassa promokappaleessa.

Toisaalta bändin välillä töksähtelevät sovitusratkaisut ja halu runtata kuulija maan rakoon jokaisessa käänteessä, aiheuttaa väkisinkin puutumista. Kun levyn loppupuolella törmää vielä pariin vesitettyyn pyllistelyyn (Home Is For The Heartless...MTV-yhteislaulukertsillä varustettu deathcorerunttaus, kipeetä), albumin vireystaso laskee vielä askeleen jo alunperin keskitietä kosiskelevasta luonteenlaadusta.

Parkway Drive vaikuttaa nopeasti kuunneltuna todella viriililtä ja kettuuntuneelta metalcoreorkesterilta. Tuottaja on kuitenkin jättänyt homman puolitiehen ja muutenkin bändin viisumateriaalilla ei taistella mitaleista. Pelkällä asenteella ei päästä kuin tiettyyn pisteeseen asti. Parkway Drive sijoittuu niukasti sadan joukkoon maailman metalcorebändien nokkimisjärjestyksessä.

J.A.Kaunisto