Mannhain tuore kiekko on medioissa arvosteltu tähtikastiin. Ex-Amorphis ja Ajattara-keuhkoaja Pasi Koskisen vokaalisuoritusta on kehuttu surutta. Levy on kerännyt ylisanoja enemmän kuin tohtori määrää.

Hellroad Caravan on rajua ja rujoa stoner-metallia psykedeelisella vaihteella varustettuna. Allekirjoittaneen mielipide stoner-metelistä on selvä. Stoner tuli, eli ja vaikutti aikansa. Nyt tyylisuunta polkee paikallaan ja samoja riffejä pyöritellään viisusta toiseen. Jonkun pitäisi pyyhkiä pölyt stonerin yltä ja heittää keittoon tuoreita mausteita. Onko se sitten Mannhai joka sen tekee - potentiaalia bändillä on vaikka muille jakaa.

Shellshock aloittaa kiekon sellaisella ylikierroksilla pauhaavalla riffikoneella että Pyhä Isä sentään. Ronskisti ruhjovaa kitaravallia annostellaan sopiva reilu kahden minuutin annos tyrmäävällä asenteella. Fuzzmaster hidastaa kierroksia mutta alhaalta murisee ja kovalla volyymilla. Päällekäyvää tavaraa.

Spaceball rokkaa rehevästi ja Dambuster on stoneria perinteisimmillään. Raskasta rouhintaa terästetään jammailusessiolla joka ei tunnu loppuvan lainkaan. Trippi kestää ja kestää ja muuttuu voimia syöväksi painajaiseksi.
Better hate yesterday hidastelee raskaasti, biisi junttaa paalua maahan kiitettävällä antaumuksella. Loppuun jälleen pitkää jamitrippailua. Mojo Runner rankaisee tehokkaasti rajulla riffitykityksellä, kertsi iskee keskelle kymppiä. Koskisen vokaalit äijäkamaa.

Overdaze on melkoinen yliannostus päälle kaatuvaa särökitaraa, biisin jatkuu ja jatkuu kuin huono krapulapainajainen. Rock in a cradle rollaa ja kivittää kipeästi ja Hall Of The Dead paisuu eeppiseksi stoner-metalliviisuksi josta ei aineksia puutu. Hitaasti etenevällä kitarahyökkäyksellä puudutetaan kuulijan korvat lopullisesti. Kiveä on suut ja korvat täynnä.

Koskisen vokaalit hukkuvat muutamassa vedossa pahasti raskaan kitarariffin jalkoihin. Koskinen hoitaa vokaalit tyylillä mutta välillä allekirjoittanut kaipaisi äijämäisempää otetta laulupuolen hoitoon. Koskisen vokaalit Ajattaran kiekoilla ovat aivan toisesta ulottuvuudesta.

Yli viiden minuutin veivaukset menevät rasittavuuden puolelle. Paikalleen pysähtynyt stoner on kuluttavaa kuunneltavaa. Levyllä on nippu loistavia vetoja, stoneria parhaasta päästä mutta hetkittäin kaivetaan syvää kuoppaa paikallaan hakkaavan riffin voimin. Raskasta on mutta tuoreeksi lopputulosta ei voi sanoa. Kuitenkin viitteitä on että Mannhai pystyisi tuomaan genrensä aavikkorokkiin uusia tuulia, vettähän se kivinen erämaakin kaipaa.

J.A.Kaunisto