Maj Karman karismaattisena keulahahmona tunnetuksi tullut Herra Ylppö päätti käyttää emoyhtyeensä tauon hyödyksi levytysrintamalla. Nyt kuin varkain ilmestynyt Sata vuotta on uuden Herra Ylppö & Ihmiset -nimisen yhtyeen albumi, eikä varsinaisesti Ylpön sooloalbumi. Tyylilajiksi on valikoitunut ennen kaikkea moderni, viiltävän paljas suomenkielinen rock, mutta vaihtelevia ainesosia yhtyeen musiikkiin kumpuaa niin punkin ja popin perinteiden kuin metallimusiikinkin kautta. Mistään Joy Divisionin tai Interpolin suuntaan kumartavasta post punk -levystä ei kuitenkaan ole kysymys, toisin kuin eräissä lehtihaastatteluissa on väitetty. Sellaiseksi Sata vuotta on soinnillisesti aivan liian raskas ja metallisen tyly albumi.

Sata vuotta albumilla Ylppö korostaa tarkoituksellisesti albumin tekstisisältöjen todellisuuspohjaa mm. kansilehtisestä löytyvällä kirjoituksella ”se mistä tässä laulan on se mitä tapahtui”. Tämä ”perustuu tositapahtumiin” -tematiikka korostuu entisestään levyn edetessä ja on varmaa, että joiltakin Ylpön itseironinen rock n’ roll -asenne menee varmasti yli. Suomenkielisen rockin puolella vertailukohteeksi nousee tekstillisesti oikeastaan vain Kauko Röyhkä, johon Ylppö on tunnetusti aiemminkin viitannut.

Pitkäsoiton dramaturgia on Ylpöllä hyvin hallinnassa ja kitarat soivat monisäikeisen kirkkaina ja rehellisinä. Kunnioitettavaa on myös se, että levyn kaikki sävellykset ovat itsensä Ylpön ja osittain kitaristi Hamid Moenin kanssa yhteistyössä luotuja. Muun muassa CMX:n hovituottajana kunnostautuneen Illusion Raken tuottaman albumin ääripäitä edustavat kevyen hattaramainen Videovuokraamon tyttö ja toisaalta taas Maj Karman tuotannon luonnollisesti mieleen palauttava, ärhäkkä ja aggressiivinen punkrepäisy Porno.

Sata vuotta -albumin kiinnostavinta antia edustavat kitarapopiin kallellaan oleva värikäs biisikaksikko Varoitus ja Videovuokraamon tyttö, joissa Ylppö uskaltautuu näyttämään ennen kuulematonta laaja-alaisuutta muusikkona ja laulajana. Myös ensisinglenä julkaistu Sata vuotta on loistelias pop-laulu, jollaisia pitkäsoitolla toivoi ennalta olevan enemmänkin. Mainitsematta ei voi jättää myöskään haavat auki repivää Loppua, joka on kiistatta yksi tunnustuksellisimpia ja paljaimpia erosta kertovia lauluja mitä suomalaisessa rockissa on koskaan tehty. Levyn kokonaismitassa pilkahtaa kuitenkin tietynlainen pelko olla vetämättä teoksen musiikillista antia liian kepeäksi ja tuloksena on paikoin turhaakin rankkuutta, alleviivaavan metallista kolinaa vailla tarkoitusta.

Otto Suuronen