Olavi Uusivirtaa silmäillessäni näen mieheksi muuttumassa olevan pojan, jonka terävässä katseessa on nuoruudelle ominaista uhmakkuutta ja olemuksessa tiettyä avointa tutkiskelevuutta. Musiikista mieleen muistuu ainoastaan ilotuulinen keveältä tuntuva popkitarointi, jonka tahdissa voi vaikka öisillä kaduilla kävellessään riisua itsensä vaatekappale kerrallaan lähes alastomaksi.

Herran kolmannelta albumilta vastaan tuleva maailma on kuitenkin kaikkea muuta kuin sulassa sovussa edellisten havaintojen kanssa. Itse asiassa tunne on jopa niin ristiriitainen, ettei levyä pysty aluksi ottamaan tosissaan. Uusivirta on nuoruudestaan huolimatta tavoittanut maailman, josta ovat tähän asti uskottavasti onnistuneet kertomaan vain usein häntä huomattavasti vanhemmat lauluntekijät. Jos joku olisi soittanut minulle lähes minkä tahansa levyn kappaleista ja kysynyt kenen sieluntuotos on kyseessä, olisin varmasti veikannut kaikkia mahdollisia muusikoita Kauko Röyhkästä ja Ismo Alangosta aina Ville Leinoseen ja Hectoriin asti. Mieleenikään ei olisi tullut sanoa Olavi Uusivirta, ellen häntä äänestä olisi tunnistanut.

Uusivirran kappaleet ovat niin syviä ja lämpimiä, ettei niistä voi olla pitämättä. Mikäli todellisen nuoren iän ja lauluissa esiintyvän elämää paljon kokeneen kertojan synnyttämän ristiriidan pystyy sulattamaan, ei mitään kyseenalaistettavaa miehen pätevyydestä monipuolisena ja kiinnostavana lauluntekijänä todellakaan ole. Levyn aloittava Löysäläisen laulu nousee loppua kohden sellaiseen tummaan painottomuuteen, että suruista raskaampikin sydän tuntee hetkellisestä haikeaa keveyttä.

Radiossa paljon soittoaikaa saanut Salmisaaren Salome on ehdottomasti levyn tarttuvin laulu, vaikka Uusivirran hieman narisevasta äänestä tuleekin paikoin ärsyttävästi mieleen Kauko Röyhkä. Rauhallisen kauniita melodiakuljetuksia sisältävät Sunnuntailapsi sekä Ukonlintu ja Virvaliekki nousevat albumilta pehmeytensä ansiosta ehdottomien suosikkien joukkoon. Uusivirran parhaita piirteitä on hänen kykynsä albumin edetessä tarjota kuulijalle heti seuraavassa kappaleessa se elementti, jota edellisen aikana on alkanut kaivata. Näin syntyy harvinainen tasapaino, josta ei lopulta jää puuttumaan yhtään mitään.

Vaikka Uusivirta hämmentääkin minua teksteistään pursuavalla kummallisella elämänkokemuksella - jota hänellä ei yksinkertaisesti vain voi olla - on hän silti loppuun asti täysin uskottava. Toisaalta. Voihan se olla, että olen vain arvioinut tämän oman ikäpolveni elämänkokemuksen ja tunteiden kypsyyden täysin alakanttiin. Ehkä me emme olekaan enää niin nuoria ja naiiveja kuin voisi luulla.

Nunnu Koskenniemi