The Grammers saavuttaa neljännellä kokopitkällään maukkaasti retroilevan hard rockin nirvanan. Bändi on sisäistänyt 1970-ja 1980-luvun temput, soundi on kuin suoraan aikakoneen kautta suodatettua. Kun Deep Purplen ja Whitesnaken sekä kasariheavyn joukkoon lisätään vielä tukeva annos Lynyrd Skynyrdiä ja pölyssä potkivaa southern rokkia, homma alkaa olla paketissa. Huomio kiinnittyy harvinaisen orgaaniseen luomusoundiin, joka hyväilee korvaa näinä turboahdetun yltäkylläisyyden aikoina. Miinusmerkkisenä huomiona on pakko todeta The Grammersin kierrättävän moneen kertaan syötyjä eväitä.

Mutta, Black Horse -tyylisen perinnerockin edessä ei voi muuta kuin huutaa "gimme mooooooore" - täydellinen retroileva raskas rokki. Kiekon avaava Another Lick Another Line alkaa kuin Iron Maidenin siivu, kunnes urkuosasto löytää tiensä eturiviin ja Deep Purple saa härmän jannuista kovan vastuksen. Entä Rattling Lord, ovatko jannut käyneet varastamassa Jon Lordin kuuluisan urkusoundin - namia! Restless (Ready to Burn) tuo mieleen jälleen vanhemman Rautaneidon, tosin kertosäe valloittaa ilman suoria viittauksia. Shout Out The Sorrow sisältää todellisen laaki ja vainaa -kertsin. Pain herkistelee hevimiehen kyyneliin.

The Grammers on muodollisesti mahdollisimman pätevä. Bändin tuoretta albumia voi väittää miellyttäväksi vanhojen (hyvien) aikojen muisteluksi. Erityiskiitosta pitää heittää vokaaliosaston suurella sydämellä hoidettuun ulosantiin ja urkumiehen voimasointuihin. The Grammers on selkeästi liekeissä, vahva näkemys ja musiikille omistautuminen kuuluu kotisohville asti. Kuitenkin odottaisi bändin tekevän myös jotain yllättävää, ottavan riskiaskeleen. Entä kun kyseessä on bändin kymmenes albumi ja liekki on jo hieman hiipumassa, meno saattaisi maistua jo turhankin taskulämpimältä. Meinaan pakkasella housuun kuseminen lämmittää mukavasti mutta siitä ei ole pidemmän päälle positiivista vastetta.

J.A.Kaunisto