Leminäispartio Stam1na niittää Viimeisellä Atlantiksella pitkään tehdyn pohjatyön satoa. Tätä kirjoitettaessa teemalevyn kulutusyhteiskuntaa kritisoivaa sanomaa on kannettu suomalaiskoteihin albumilistan kärkisijaan oikeuttava määrä jo kahden viikon ajan. Tältä ironiselta asetelmalta syö kuitenkin pohjaa Stam1nan tapa todeta asiat saarnaamisen sijaan. Se ei asetu muiden yläpuolelle, vaan kertoo yhteisestä tuhoon päättyvästä matkastamme – Viimeisestä Atlantiksesta.

Viimeinen Atlantis on sanoitusten yhteyteen kuvitettuja ikoneja myöten huolellisesti rakennettu paketti. Se luo puitteet mielikuvalle, että käsissä on Stam1nan Se Suuri levy. Mielikuvien muurit ylitettyä musiikista jää jäljelle hyväksyvää nyökyttelyä, mutta kädet eivät ole varauksettomasti ylhäällä voitonmerkkinä.

Stam1na on kieltämättä luonut laadukkaan paketin keitosta, johon on isketty kaikkea Stonen perinnöstä norjalaiseen black metalliin. Albumilta huokuu tiukka yhteissoitto, orgaanisuus, ajatuksella tehdyt sovitukset sekä uutena jäsenenä sisään ajetun Hippi Lähteenmäen säästeliään tyylikkäät koskettimet. Stam1nan maailmassa blastbeat lyö luontevasti kättä melodioiden kanssa. Albumille on rakennettu tarinan kannalta hyvää draamankaarta. ”S.O.S, Salatkaa Oma Sijaintinne” pysäyttää puhuttuna niin alussa kuin lopussakin albumia. ”Tämä taistelu hävitään” kaikuu korvissa pitkään musiikin lakattua.

Mestariteos Viimeinen Atlantis ei kuitenkaan ole, vaan ruuviin on jäänyt vielä kiristysvaraa. Hyyryläisen sanoitukset ovat paikoin toimivan kekseliäitä, mutta mukaan mahtuu myös runsaasti keskivertolyriikkaa. Aihepiiri olisi antanut avaimet vielä pisteliäämpiin sanoituksiin, mutta tarinankerronnassa tyydytään paikoittain hieman arvattaviin tapahtumien kuvauksiin. Toisaalta jokin muu lähestymistapa voisi lipsahtaa saarnaamisen puolelle. Samoin Viimeiseltä Atlantikselta puuttuu tietty synergisyys, joka tekisi siitä enemmän kuin osiensa summan. Kitarariffit toimivat, mutta ei sen enempää.

Suoraviivaisen Raja-albumin jälkeen Stam1na on palannut äkkivääremmän ja kieltämättä mielenkiintoisemman ilmaisun pariin. Tämä kypsä paketti on bändin omassa kataloogissa oiva käyntikortti sen osaamisesta. Viimeinen Atlantis lunastaa paikkansa tuhopäivän virallisena soundtrackina, vaikka se viides vaihde jää hieman uupumaan.


Tomi Asuintupa