Myyt-orkesterin raunioilta kohonnut Tuvalu on kaukana lähtöpisteestään. Jos Myyt jäi mieleen horjuvasta soitosta, jonka Annina Antinrannan vahvasti tulkitut melodiat pelastivat, osoitti jo edellinen Viimeiset hetket ovat käsillä!-albumi Tuvalun tilanteen olevan miltei päinvastainen. Bändin itsensä mukaan nimetty uusi albumi vie tätä asetelmaa vielä askeleen pidemmälle.

Mikäli ulkomusiikillisesti Tuvalun historiaan kuuluu jokunen hieman liiankin laskelmoidun tuntuinen siirto, on siitä musiikillisesti arvioituna kehittynyt ihailtavan orgaaninen ja soitannollisesti kekseliäs ryhmä. Tiukasti The Mars Voltan lahkeeseen kiinnittynyt bändi on tehnyt läksynsä niin huolella, että ajoittain sen tuotannosta siirtyy mielikuvat biisiin, joka on sävellyskynän varteen innoittanut. Vaikutteet voisi valita huonomminkin, sillä nykyään Tuvalu erottuu progressiivisella otteellaan suurimmasta osasta maan musiikkitarjontaa.

Soittajista jokainen hoitaa tonttinsa kiitettävästi, eikä Tuvalun polveilevissa biiseissä ole valittamista. Laulun sovittaminen ajoittain hyvinkin poukkoilevaan musiikkiin on haaste, josta Antinranta ei koko levyn mitassa täysin selviä. Runojen sisällössä ja heittäytyvässä tulkinnassa ei ole vikaa, mutta musiikkiin yhdistettynä laulusta toivoisi löytävänsä hieman enemmän sanoituksellisia tai melodisia koukkuja. Albumi alkaa vahvasti, mutta hiljalleen laulua alkaa syödä monotonisuus, jonka rikkomiseksi ripaus tarttumapintaa ei olisi pahitteeksi. Tosin levy sisältää runsaasti suvantoja, jotka antavat kokonaisuuteen toivottua ilmaa.

Tuvalun uuden albumin vahvuudet ovat pienet mielenkiintoiset soitannolliset ja soundilliset yksityiskohdat, jotka tekevät levystä yhden alkuvuoden merkittävimmistä kotimaisista julkaisuista. Kaikki merkit viittaavat myös albumiin, joka kestää kulutusta paremmin kuin valtaosa nykyään julkaistavasta kertakäyttömusiikista.

Tomi Asuintupa