I Walk The Line osoitti edellisellä kokopitkällään Black Wave Rising pettämättömän tyylitajunsa luoda vähemmän irvistelevää punk-henkistä musiikkia - ilman kiristävää pipoa. Kokonaisuus hahmottui syntikkakokeiluineen uuden aallon ja rokkipunkin väkeväksi ylistystuotteeksi. Tuore Language Of The Lost jättää syntikkaa vähemmälle mutta bändi ei suinkaan sorru liialliseen irvistelyyn. Tosin kiekolta löytyy tunntetiloja joka lähtöön, ääripäänä vaikkapa Devil's Toolin asenteella ja apinanraivolla pauhaava punkitus. Toisessa vaakakupissa painaa vaikkapa puoliakustinen Kill Your Friends. Voisi väittää melkeinpä jokaisen viisun lähtevän hieman toisistaan poikkeavista lähtökohdista. Kiekko ei kuitenkaan vajoa hajaannuksen tilaan, siitä pitää huolta tajuttoman väkevä viisumateriaali ja kadehdittavan vahva tyylitietoisuus.

Levy onnistuu myös hämmästyttämään. Sleepwalking (To the end of the world) on kuin The Clash olisi innostunut tanssirytmeistä ja tehnyt yhteissinkun The Soundsin kanssa. Lost Frequency ja Neon Lights yhdistävät Viikatteen, rautalangan ja punkin - rautalankapunkkia. Every Stone Left Unturned hyökkää kuin Disco Ensemble. Entä You Can't Take It Away -viisun post-punkin suuntaan tuoksahtava ulkomuoto, pelkkää hyvän tuulen kierrätystä. Backfire tarttuu hihaan yhtä tehokkaasti kuin kuuman päivän kauppareissun kaljakori.

I Walk The Line kuulostaa hyvinkin Brittiläiseltä, punkin kulta-aikojen soundia piristetään musiikkihistorian sattumilla nykypäivän temppuja unohtamatta. Biisistä toiseen bändi näyttää hieman erilaisia kasvoja, albumille uskaltaa lupailla pitkää ikää ja runsaasti palvelusvuosia. Heikkoihin kohtiin ei pääse rokottamaan, I Walk The Line -merkkinen aikakone pyörittää pelkkiä voittonumeroita. Kuka keksisi I Walk The Linelle uuden genrelokeron - renew punk?

J.A.Kaunisto