Ozzy Osbournen hahmo on ohittanut inhimilliset mittasuhteet, Ozzyn nimi on tavaramerkki ja miehen maine enemmän kuin legendaarinen. Ozzy on rock-tuote. Niinpä Ozzyn uusi albumi on aina tapaus. Ozzy jatkaa tuottaja Kevin Churkon ohjauksessa, mies oli mukana jo edellisellä Black Rain -kiekolla. Rock/metalli/pop/country -tuottaja Churko on vahvasti mukana myös sävellystyössä. Albumille on kertynyt puolisen tusinaa toimivaa viisua, muu materiaali jää enemmän tai vähemmän puolivillaiseksi kierrätykseksi. Plussana pitää mainita uusi keppimies Gus G, jonka työkalusta irtoaa pätevän äijämäistä riffittelyä. Uuden keppimiehen käsittelyssä vanhempikin Zakk Wylde-tuoksuinen materiaali sujuu livetilanteessa kivuttomasti.

Scream-albumin kohdalla korvaan tarttuu viisujen selvästi rokimpaan suuntaan kurkottavat sovitusratkaisut. Vaikka paikoin meno yltyy turboahdetuksi äijäilyksi, Churkon tuotanto poimii välillä kuorrutukseksi hyvinkin outoja kevyemmän rockiin kuvioita. Soul Sucker toimii ehkä parhaiten heavy rockin ehdoilla. Churko ei onnistu työntämään rouhean murinan joukkoon liikaa koristeita. Let Me Hear Your Scream on iskevästä olomuodostaan ja tappokertsistä huolimatta täynnä lainaa jos jonkinlaisesta stadion/emo/pönötysrokista.

Kiekon aloittava Let It Die yrittää olla kaikkea mahdollista ja loppujen lopuksi viisu on pahemman luokan kierrätyskeskus. Life Won't Wait alkaa ärsyttävän vetelänä coutryiskelmänä, kunnes Churko iskee pöytään kunnon keskitien radiorock-viritykset - karmeaa kuulla Ozzy messuamassa näinkin tyhjänpäiväistä stadionpaskaa. Diggin' Me Down vaikuttaa aluksi saman hukkaputken jatkumolta mutta viisu kasvaa äkkiarvaamatta levyn parhaiden siivujen joukkoon - tukevaa ja suorastaan tuoreen oloista pullistelua. Kunnes Crucify riisuu Ozzyn jälleen munattomaksi stadionrockraakiksi.

Albumin viisumateriaali seilaa parin mainion vedon ja muutaman kuuntelukelvottoman viihdetuokion välillä. Fearless seisoo omilla jaloillaan mutta levyn päättävä imelä ruikutus I Love You All aiheuttaa sokeriähkyn. Seuraavan albumin kohdalla Ozzy voisi näyttää Churkolle ovea. Tuottaja on onnistunut sorvaamaan albumista harvinaisen sekavanoloisen paketin. Viisuihin säädetään liikaa raskaaseen rokkiin kuulumatonta hukkakauraa. Linjaton esillepano antaa vaikutelman Ozzysta sätkynukkena, joka laulaa ja hyväksyy kaiken, mitä kultasormituottaja viitsii ehdottaa. Harmi, sillä albumissa on potentiaalia. Levyn linjaa on aivan turhaan raahattu keskitien radiorockin suuntaan. Kyseessä on sentään Ozzy, prince of fucking darkness - silkkihansikkaiden ei toivoisi kuuluvan Ozzyn vaatetukseen.

J.A.Kaunisto