Lacuna Coil viritti edellisen Shallow Life -albuminsa niin puhtoiseen popmetallimuottiin, ettei bändillä ole enää paluuta rankempaan suuntaan. Vaikka kulisseista on kuulunut viestiä bändin pyrkimyksestä hieman synkempään ja raskaampaan olomuotoon, väripalettia ei todellakaan ole laitettu uusiksi - korkeintaan puhutaan harmaan eri sävyistä.

Poppimetallin ja goottitunnelmoinnin kaupallinen sopuliitto toimii Lacuna Coilin kohdalla yllätyksettömästi ja riskittömästi - ja radioaaltoja hyväilevallä asenteella. Dark Adrenaline soi kauniisti ja vokalisti Cristina Scabbian ääntä kuuntelee mielellään. Kun viisuissakin pyörivät samat tutut koukut ja tunnelmakohdat, bändin työn jälkeä voi kiittää ainakin jatkuvuudesta.

Kiitosta ansaitsee myös Scabbian ja miehistä vokaalia puhkuvan Andrea Ferron yhteistyön vahvistuminen. Kaikesta huolimatta Ferron ääni on edelleen Lacuna Coilin heikko lenkki. Toisaalta vaikkapa End of time -slovarissa vokalisointiyhteistyö toimii maukkaasti. Kiekon parhaita hetkiä tarjoavat rävällä Upside down, Evanescencemainen Kill the light ja tehokkaalla poppikertsillä hehkuttava Give me something more. Kiekon avaava Trip the darkness on jo turhankin ilmiselvä hittiviritys. I don't believe In tomorrow riffittelee jopa yllättävän tukevasti. R.E.M.-coveri Losing My Religion on kovin alakuloinen synkistely.

Lacuna Coil on tuonut viisuihinsa kaavan, jossa goottimenon ja dramaattisen alakulon vastapainoksi tarjoillaan meneviä poprock-kertsejä. Allekirjoittanutta häiritsee turhan ilmiselvät Evanescence-lainailut. Dark Adrenaline saattaa olla jopa bändin vahvin albumikokonaisuus mutta siitä huolimatta varovaisuus ja korostettu turvallisuus eivät ole viriilin rock-musiikin parhaat taustavaikuttajat. Ihan kiva mutta Lacuna Coilin tuotoksissa häiritsee laskelmoinnin maku.

J.A.Kaunisto