Loimaan seudulta ärjyvä Curimus niputtaa kireät aggressiot ja vimmaiset thrash-viritykset rähisevän puruvoimaiseksi kokonaisuudeksi. Orkesterin Realization-rieska on kuin Meshuggah ja Lamb Of God samassa paketissa. Tuotanto on tiukkaa, suorastaa kireäksi vedettyä modernia meteliarsenaalia - kyseinen seikka on samalla vahvuus ja pitkä miinus. Curimus on opetettu rakkikoiramaisen ärhäkäksi ja sirkkelimäisen terävä riffi raapii mutta albumin yleisilme on vastaava kuin sadoilla modernin metallin nimillä ympäri maailmaa. Curimuksen on hyvin vaikea erottua suuresta massasta. Vähemmästäkin alkaa ihmettelemään, mistä löytyy tuo valtava metalliärinän puristeputki, josta bändi jos kolmaskin käy viipaloimassa oman osuutensa. Ja miksi ihmeessä niin moni orkesteri haluaa asettaa itsensä juuri samanlaiseen muottiin?

Curimuksen ansioiksi pitää mainita, että bändin asenne on piirun verran kettuuntuneempi kuin monilla Amerikan yrittäjällä. Viisumateriaali on pätevää ja asiallista mutta huiput puttuvat. Samaa voi sanoa vokaalisuorituksesta, sävyjä ei ole havaittavissa ja ylikireä huutaminen kärsii muutaman siivun jälkeen inflaation. Curimus käy kuitenkin suoraan asiaan ilman kummempaa lämmittelelyä tai hienostelua. Varsinkin rumpalin suoraviivaisen ankaralle mutta tarvittaessa sävykkäälle halonhakkuulle pitää jakaa lämmintä kättä.

Mutta ne biisit, riffi eteen ja muu bändi pirun lujaa perään. Viisun vaihtumisen huomaa paikoin vain lievänä aggressiotason heilahteluna. Jos jaossa olisi työn sankarin arvonimiä, Curimuksen metallilouhimo saisi heti pari rintanappia. Onneksi bändin ylitsevuotava läsnäolo ja puristusvoima hakkaa päälle kuin miljoona volttia - vaikka sitten omaperäisyyden kustannuksella.

J.A.Kaunisto