Mika Waltarin Sinuhessa jumalaisen kaunis Nefernefernefer kietoo miehet turmiollisesti pauloihinsa. Jussi Selo lienee tavannut omansa, sillä Uniklubista sooloilemaan päätyneen miehen sanoitukset huutavat kauniimmasta sukupuolesta aiheutunutta sydämen tuskaa. Aihepiirit liikkuvat emäbändin kanssa samassa päiväkirjamaailmassa, joten sooloilun syyt täytyy kaivaa musiikista.

Jussi Selo & Nefernefernefer taipuu mökkiversioksi Uniklubista akustisuutta ja jopa AOR:ää viljelevällä soundillaan. Dramaattista irtiottoa Selo ei tee, sillä kahdeksaan minuuttiin venyvää päätösbiisiä lukuunottamatta biisit on sovitettu helpoksi pureskeltuun radiomuottiin. Levyn omaleimaisuudeksi jää kaupallisen Harmajan ja Uniklubin välinen askellus. Selolla vaikuttaisi olevan tarve aikuistua, mutta irtiottoa ei uskalleta täysin tehdä. Toinen jalka roikkuu vahvasti Uniklubin tontilla.

Parhaimmillaan Jussi Selo on iskevien radiobiisien tekijä. Tällä kertaa häränsilmä jää tyhjäksi. Lähimmäksi osuu Viimeiseen Hengenvetoon, joka voisi hyvin löytyä myös Uniklubin levyltä. Harkittu sovitustyö tuo levyyn hieman mielenkiintoa, mutta todennäköisesti albumi kuulostaa artistin omiin korviin ulkopuolisia syvällisemmältä. Teiniromantiikan nälkään Jussi Selon soolotyö on kuitenkin kelvollinen tekele.

Tomi Asuintupa