Turun suunnalla vaikuttava Clayskin koostuu ainakin fotojen perusteella jo hieman kokeneemmista rokkityypeistä. Bändin miehekkään äijäilevä, stonerilta tuoksuva rock saa lisäpotkua vokalisti Sami Koskisen jopa nü-metalliin suuntaavasta laulusuorituksesta. Toisaalta, My beloved enemy -viisu tuo elävästi mieleen Pearl Jamin joten perinteisiltä lähteiltä on hyvä ammentaa. Kuitenkin, koko albumin mitalle bändistä jää vahva "tämä on kuultu ennenkin" -fiilis. Clayskin hyötyisi myös rahakkaammista soundeista.

Soundien europuutoksen huomaa varsinkin Purge of life -rokkislovarin kohdalla. Viisuun on yritetty sovittaa jousisoittimia mutta yritys jää kovin vaisuksi. Joku irvileuka väitti bändin kuulostavan Nickelbackin likaisemmalta grungeveljeltä - tiedä häntä mutta Clayskin hallitsee tehokertsit Doom Unitin tyyliin. Tosin vaikkapa Pride-niminen rykäisy kuulostaa jo turhankin tutulta Foo Fighters -versioinnilta. Everything must burn sovittaa rinnalle tukevampaa riffittelyä mutta metallinen irvistys hyytyy viimeistään kertsin kohdalla.

Clayskin on vaikeuksissa pyrkiessään erottumaan massasta. Bändillä on palaset kohdallaan mutta jos levyn viisuja kuulee radiosta, on harvinaisen vaikea osoittaa siivun kuuluvan juuri Clayskin-nimiselle orkesterille. Tasaisuus ei aina ole varteenotettavin vahvuus.

J.A.Kaunisto