Voiko levy enää paremmin lähteä!

Toinen pitkäsoitto. Ensimmäinen kosketti maanpintaa reilu vuosi sitten. Sahausta on luvassa, mutta miten kovaa?

Tämänlaisella musiikilla on oma fanikuntansa Suomessa. Death/thrash/grindcore/metal karvanaamat hyppivät samassa moshpitissä. Jos kuunnellaan mättöä, kuunnellaan mättöä, eikä siltä väliltä. Tosin sanotuksista ja ”laulutaidosta” voi aina olla monta mieltä.

Decrowningin tyylisen levyn pitää alkaa tykittämään otsalohkoa verille heti ensimmäisillä sekunneilla, ja sen se kyllä tekee. Se, mikä itseäni viehättää Showdownin aloitusriffissä, on sen pieni emomaisuus. Ei voi sanoa yhtyeen omaavan ”emovaikutteita", vaan kyseessä on pieni mauste liemessä.

Avausbiisin lisäksi helmiksi nousevat Denial 101 ja Bleeder, joista jälkimmäisessä on ripaus uuden Meshuggahin tyylisuuntaa. Levy pysyy kasassa loppuun saakka. Se ei turhia hienostele tai kaunistele, vaan se antaa palaa. Soitto toimii ja vokaalit eivät rassaa korvia, vaikka itse en näin möreästä huudannasta ole ennen pitänyt.

Ainoana miinuksena näen levyn pienoisen yksiviivaisuuden. Showdownin ja Bleederin tyylistä vaihtelua olisi voinut olla asteen enemmän. Mutta nämä pienet tahrat eivät haittaa pätkän vertaa. Loistavaa sahausta alusta loppuun.

Jani Peltonen