Kontkanen kävi kentällä

Kaksi nuorta tv-alan vaikuttajaa, Panu Kontkanen (ohjaus) ja Olli Laine (kuvaus), tekivät dokumenttielokuvan Elävän musiikin yhdistysten pyörittämien rockklubien vaikeuksista nyky-Suomen markkinavetoisessa
yhteiskunnassa.

Tilat vallataan - alakulttuurin kuolema? -dokumentti käsittelee tarkemmin mm. Joensuulaisen Kerubin kohtaloa. Joensuun Popmuusikot Ry:n pyörittämä paikkahan joutui viime syksynä väistyä sivuun tilalle rakennettavan ostoskeskuksen tieltä, eikä uusia tiloja ole vieläkään löydetty.

Ongelma ei kosketa yksin Joensuun lähistön rokkidiggareita. Saman kohtalon kokee pian myös Jyväskylän maineikas musiikkiklubi Lutakko ja varsin tuoreessa muistissa on kuinka Helsingin Lepakolle kävi muutama vuosi sitten. Lisäksi surullisia uutisia kuultiin Helsingistä jälleen muutama viikko sitten kun Katajanokalla sijaitsevan Oranssin kohtalo sinetöitin. Kuinka ylipäätään käy kohta suomalaisen rockmusiikin?

Panu Kontkanen kirjoitti kolme kolumnia, jotka kertovat klubien lisäksi itse dokumentin teosta ja sen jälkimainingeista. Kolumnit ovat luettavissa viikon välein Mestan sivuilta.

Sarjan ensimmäinen osa käsittelee Itä-Suomen klubi-ylpeyden Kerubin tylyä kohtaloa ja dokumentin syntyyn johtaneita tekijöitä.

"Kun koti viedään alta" 1/3

Intoilija. Henkilö, joka tuntee elävänsä suuntaan jos toiseenkin ulottuvasta puuhastelusta. Ihminen, joka nauttii asioiden perinpohjaisesta tekemisestä niiden tekemisen vuoksi, jos tehtävän paketoiva aihe on toimijalle läheinen ja mieleinen. Tekijä, joka nauttii tehdyn työn tuomasta henkisestä tyydytyksestä vähintäänkin yhtä paljon kuin mahdollisesti suoritettavasta konkreettisesta korvauksesta. Tässä lähtökohta tämänkertaisellekin projektille.

Kerubi joutui vasaran alle

Rockaiheeseen syventynyt, Kerubi-otsakkeinen klubi on muodostunut vuosien saatossa Joensuussa sitä tiettyä heinäkuista viikonloppua enemmän aikaa viettävälle, kaltaiselleni karjalaistaustaiselle rokki-intoilijalle paikkakunnan lippulaivaa, Ilosaarirockia, tärkeämmäksi instanssiksi. Kerubista on ajan myötä muodostunut paikka jonne heti ensimmäisenä rautatieasemalta raahusti pääkaupunkiseudulta Joen kaupunkiin saavuttuaan. Paikka jossa välittömästi näki ihmiset, joita Joensuuhun tuli tapaamaan. Majoittajiaan myöten.

Kun sitten iltapäivän kahvimukillinen oli junamatkan jälkeen juotu niillä tutuilla, kuluneilla nahkasohvilla nujuten, päivän sanomalehdet luettu, avaimet Elliltä tiskin takaa haettu ja asettauduttu taloksi majapaikkaan, oli seuraavana vuorossa – Kerubi. Tai ”baari”, tuttavallisemmin. Eihän siellä muualle osannut mennä, vieras ihminen. Korkeintaan koukkasi paikallisen Levy-Eskot -levyliikkeen kautta, mikäli se vielä tuohon aikaan päivästä auki oli. Jos ei, omistaja-Kimmon löytäisi kuitenkin – Kerubista.

Oma aktiivinen Kerubi-historiani rajoittuu baarin tämänhetkisen historian viimeiseen reiluun kolmeen vuoteen. Aiemminkin siellä oli toki tullut satunnaisia kertoja käytyä – sukuloinnin yhteyteen ajoittuneina täsmäiskuina – mutta paikalliseen väestöön tutustuttuaan Joensuusta - paremminkin Kerubista - ja sen ihmisistä oli mahdotonta pysyä erossa. - Vaikka kuinka iäkkäämmät Joensuun-sukulaiseni yrittivätkin parhaansa mukaan paikasta varoitella: ”Paheen pesähän se pitkätukkineen on”, sanoivat, ”herran tähden”. Huonoille teille vielä joutuisin.

Viimeisinä vuosina tuosta paikasta muodostui se, mitä Kerubi oli edustanut monille jo vuosikausia. Paikan alkoi tuntea omakseen. Siellä viihtyi, niin kahvikupin kuin tuopinkin äärellä samanhenkisen väestön joukossa. Ja tokihan, useimmiten sosialisoinnin yhteyteen liittyi myös lukuisia yhtyeitä, kysymyksessä kun oli eräs Suomenmaamme aktiivisimmista elävää musiikkia tarjoavista ravintoloista, rockklubeista.

Musikantin viittaa Kerubissa tuli vuosien saatossa harteille myös sovitettua, kymmenisen kertaa kaikkinensa, enemmän tai vähemmän täyden salin seuratessa lavan toimintaa - toivottavasti suopein silmin. Ja kun useimmiten työntekijöiden luokse majoittui, kovin tutuksi kävi myös lattioiden lakaisu sekä kassan laskeminen illan päätteeksi varsinaisen henkilökunnan muutenkin kovin pitkän ja raskaan päivän lyhentämiseksi.

Ennen kaikkea Kerubi yhteisöineen kuitenkin teki minusta kaltaisensa - intoilijan. Lämmin tuntu oli jo siinä, että tuo ihmiskeskittymä otti minut hoteisiinsa, ulkopuolisen. Helsinkiläisen. Sanattomaksi vaipui tämän tästä huomattuaan, kuinka tuo yhteisö ystävistään piti huolta. Usein omalla kustannuksellaan, vain hyvä mieli palkkanaan. Asian kun uskoo puhtain sydämin oikeaksi, toimii äärellään sen mukaisesti.

Viime kesänä kauan pelätty kauhuskenaario alkoi sitten konkretisoitumaan. Uusia tiloja ei ainakaan toistaiseksi tilalle remontoitavan liikekeskus- ja asuintalokompleksin alta poistuvalle Kerubille tuntunut sittenkään löytyvän, lukuisista rimpuiluista ja pään seinään hakkaamisista huolimatta. Huomasin tilaisuuden osoittaa vuorostani edes jonkinlaista kunniaa ja kiitosta paikalle, joka ihmisineen on allekirjoittanutta elämänkatsomuksineen muovannut niinkin
voimakkaasti.

TV-kameroiden edessä ja takana viimeiset pari vuotta puuhastelleena tuntui varsin luontevalta nivoa kaksi intohimoani yhteen tuosta itäsuomalaisesta rockklubista kertovan dokumentin muodossa. Idean syntyajankohtana toimi
elokuinen yö syyskesällä 2002. Kerubissa vietetyn illan jälkeen, totta kai. Kerubilla oli tuolloin vajaa kaksi kuukautta elinaikaa.

Panu Kontkanen

”Tilat vallataan – alakulttuurin kuolema?” –dokumenttielokuvan ohjaaja.

www.kerubi.net