 |
| Panu Kontkanen |
Panu Kontkasen kolumnin toinen osa "Kun koti viedään alta" 2/3
Sarjan ensimmäinen osa löytyy täältä
Jo tapahtunutta: Joensuulainen rockmusiikin mekka, rockklubi Kerubi sai lopullisen purkutuomion kesällä 2002 tilalle rakennettavan ostoskeskus asuintalokompleksin alta. Aikaa annettiin syyskuun loppuun. Toimintaa huolestuneena seurannut karjalaistaustainen puuhastelija päätti osoittaa kiitoksensa ja huolenaiheensa paikan ja ympärillään olevan yhteisön kohtaloa kohtaan tavalla, jonka parhaiten taitaa.
Elokuinen lämmin sunnuntaipäivä kului autossa istuessa matkaten Joensuusta takaisin Helsinkiin. Välillä toki pysähdyttiin uimaan kuumuuden käytyä liian suureksi. Mielessä pyöri kuitenkin edellisöinen ”Joensuun Ellin” kanssa käyty keskustelu Kerubin tulevaisuudesta, jonka seurauksena idea dokumentista lähti muotoutumaan.
Tekemismuoto oli selvillä alusta saakka, tehdään itse niin paljon, kuin kyetään. Rahallista korvaustahan tästä ei kuitenkaan saisi, ainakaan aluksi. Yksin ei kuitenkaan kaikkea pysty tekemään, se oli tiedossa. Mutta, onnekseni tiedossa yhtä kaikki oli myös ihminen, joka jakaisi saman ajatusmaailman ja ennen kaikkea, samankaltaisen tekijän taustan. Puhelu
Olli Laineelle, siis. Miehelle, jonka kanssa musiikkipainotteisia TV-töitä on ajan saatossa tullut tehtyä useita. Yhtä usein tekemisestä on nauttinut samankaltaisen ajatusmaailman ja korkean tason myötä.
Seuraavana oli vuorossa aiheen tarkempi hahmottelu ja rajaus. Tässä vaiheessa itselleni alkoi valottumaan tilanteen laajuus ja vakavuus. Kerubi ei ollut yksin purettavien joukossa. Kaikkihan me muistamme muutaman vuoden takaisen Lepakon poistumisen helsinkiläisestä klubiskenestä, lisäksi Kerubille tulee tekemään seuraa jyväskyläläinen Tanssisali Lutakko, myös yksi ehdottoman tärkeistä keskisuomalaisista rockkulttuuripesäkkeistä.
Projektin alusta saakka oli mahtavaa huomata, miten hellyttävän paljon suomalaiset musiikki-ihmiset tuntuivat jakavan huolen Kerubin poistumisesta. Haastateltavia etsiessä puhelinrumba muodostui paljon odotettua pienemmäksi. ”Tokihan minä tuollaiseen lähden, kerrot vaan minne ja milloin tulla” tuntui kuuluvan langan toisesta päästä kerta toisensa jälkeen, oli kyseessä sitten
Ismo Alanko,
Jarkko Martikainen tai vaikkapa
Timo Rautiainen. Ja sanomattakin lienee selvää, miten Joensuun-päässä asiaan suhtauduttiin.
Joensuun-ihmisiltä omaksumani ”tekemisen meininki” osoitti jälleen elinvoimansa muutamaa viikkoa ennen kuvauksien alkua erään puhelun muodossa. Paikallinen TV-tuotantoyhtiö Voimala koki tekemisemme siksi tärkeäksi, että päätti tukea meitä tarjoamalla kalustoa sekä apukäsiä Joensuun-kuvauksiin. Veloituksetta. Edelleen hämmentyneinä suuntaansa kumarramme kiitoksen eleenä.
Hiljaisia liikutuksen hetkiä aiheen äärellä koettiin, kun eräässä kulmakuppilassa Helsingin Kalliossa suunnittelutuokiomme pysäytti stereoista kuulunut Zen Cafén ”Omituista”. Tiedättehän, ”Omituista / Paikat vaihtuvat / Tuossa nurkalla / oli ennen baari / jossa bändit soittivat.” – Samuli, naulan kantaan.
Kuvausten alettua huomasimme kaiken sujuvan niin kuin pitääkin. Aikataulut pysyivät kutakuinkin kasassa ja kuvausryhmällemme annettiin täydellinen työrauha. Toki päivät olivat Joensuussa pitkiä – mittaa saattoi kertyä helpostikin 16-17 tuntia iltapäivän haastattelujen ja palaverien sekä illan keikkakuvausten myötä – ja pientä eloa aikatauluissa oli. Kaikkeen oltiin kuitenkin varauduttu. Ja kun vielä Kerubin hautajaisiin saapunut yleisö kohteli meitä kunnioittaen kuin työtä tekeviä ikään – ei Helsingissä koettuja hiuksista repimisiä, selkään hyppimisiä tai kamerasta tarttumisella säestettyä ”kuvaa minua kun minä tanssin bändin tahtiin” -huudahduksia – jäi kahdesta Joensuussa kuvatusta syyskuisesta viikosta hyvä maku. Kiitoksemme myötäeläneille, niin baarin henkilökunnalle ja poppareille, yhtyeille ja haastatelluille kuin Kerubin asiakkaillekin.
Helsinkiin palattuamme mukanamme kulkeutui kolmisenkymmentä tuntia Joensuussa kuvattua materiaalia, kaikki käyttökelpoista. Jo tässä vaiheessa tiesimme leikkauksen tuottavan tuskaa. Ja materiaalia tulisi vielä huomattavan paljon lisää.
Joensuun-kuvausten aikoihin dokumentin työnimeksi tullut ”Tilat vallataan – alakulttuurin kuolema?” jatkui omalla painollaan Helsinkiin palattuamme. Puolet haastatteluista oli vielä tekemättä, lisäksi tulisimme taltioimaan vielä joitain keikkoja. Nyt kontollamme oli vielä kahden viikon täydellisen aiheelle omistautumisen jälkeen arjen huolet, kuten opinnot sekä ”siviilityöt”.
Loppuvuoden käytimme aikataulujen sovittamiseen sekä lopun materiaalin kasaamiseen, joka koituikin odotettua työläämmäksi. Pääkaupunkiseutulaiset ovat kiireisempiä, huomaan. Pääosa Helsingin-kuvauksista tehtiin paikallisen ELMU:n uudehkossa kotiluolassa, Nosturissa, jossa elmu-yhteisö osoitti samansuuntaista joviaalisuutta toimintaamme kohtaan kuin aiemmatkin aiheen äärellä olijat. Kiitoksen sana suuntaansa myös. Ja erityisesti
Kartsalle, jonka myötäelämisellä oli suuri vaikutus Nosturi-kuvausten onnistumiselle tuossa mittakaavassa. Loppuvuodesta nauhalle taltioitui toistakymmentä haastattelua, joukossaan niin suomalaisia rockvaikuttajia kuin Nokian johtoporrasta, sekä muiden muassa
Ismo Alangon keikkataltiointi.
Joulun aikoihin jopa pelottava ajatus materiaalin lopputyöstön alusta alkoi konkretisoitumaan nauharöykkiön yhä kasvaessa. Vaikka suurin osa materiaalista oli jo kasassa, puuttui joukosta vielä yksi haastattelu sekä kuvitusta niin Joensuun kaupungin kuin Jyväskylän Lutakon ja edesmenneen Lepakon sekä tilalleen rakennetun toimitalon osilta.
Joulu ja vuodenvaihde kului nauhoja katsellessa ja juonen punaista lankaa materiaalista muotoillessa. Yötä myöten.
Panu Kontkanen
”Tilat vallataan – alakulttuurin kuolema?” –dokumenttielokuvan ohjaaja.