Nightwishin uuden levyn ennakolta kiinnostavimpia pointteja ovat Floor Jansen, Holopaisen lupailema bändimäisempi ulosanti ja toisaalta rummuissa päivystävä Kai Hahto. Onhan bändissä uutena miehenä myös Troy Donockley, joten puolipakollista irkkukuvastoa on takuuvarmasti tarjolla.
Levy alkaa valtavalla pauhulla ja pullistelulla. Holopainen iskee kerralla jauhot suuhun ylevalla orkesterimetallilla ja tukevalla metalliskeballa. Myös Floor Jansen osoittaa heti ensimmäisestä hetkestä lähtien olevansa voimavara ja instrumentti, jollaista Holopainen on kaivannut. Holopaisen ei tarvitse enää sovittaa sävellyksiään laulajan vahvuuksien ja heikkouksien mukaan – Floor taipuu joka suuntaan.Varsinkin levyn aloittava Shudder before the beautiful on tästä osuva esimerkki. Anette Olzon olisi suurissa vaikeuksissa, Marco Hietalan selkänojan varassa. Nyt ei tarvita Marcon vokaaliapua. Holopainen vyöryttää mahtipontisesti, oopperamaisella tunnelatauksella ja draaman kaarella. Myös Carmina Buranaa lienee kuunneltu tarkkaan. Suuren orkesterin, kuoron ja heavybändin yhteiselo sujuu mutkattomasti. Projektiin käytetyt dollarit kuulee taustalta. Ilmainen neuvo perheen jälkikasvulle, laittakaa MP3-soitin syrjään ja testatkaa Nightwishin uutuutta isäpapan isosta steterosysteemistä – sadan hengen orkesteri-ja kuorokeskitys tulee väkisinkin läpi…ja voimalla!
Weak fantasy on suoraviivaisempi ja vähemmän kerroksellinen mutta sinfonista power metallia mahtipontisemmasta tuutista. Jansenin äänessä on karheutta ja mykistävää voimaa, sanalla sanoen munaa. Sinkkubiisi Elan on vimmaisen orkesterivyörytyksen jäljiltä dieettiversio, Nemo-kopio mutta kuitenkin tunnelmallinen hekumointi ja Abba-metallia parhaimmillaan. Jansenin äänestä ei kuitenkaan saada irti parasta mahdollista puristusta. Sinfonisen dödö-Nightwishin terävintä irtiottoa tyrkyttää vihainen Your is an empty hope. Raskainta Nightwishia vuosiin. Floor Jansen esittelee osaamisensa kaikki tasot sydäntä raastavalla balladilla Our decades in the sun. Jansen on maaginen, kuten myös Holopaisen tunteessa rypevä sävellys. Kyynelvaroitus.
Kovin tutunoloinen ”Hobittirymistely” My walden jää täytebiisin asemaan. Albumin nimibiisi on kaikin puolin parasta mahdollista Holopaista – varsinkin kertosäe iskee kuin miljoona volttia. Viisu lienee keikoilla pitelemätön luonnonvoima. Edema ruh on hauska välipala, joka popmaisen luonteensa vuoksi olisi sopinut täydellisesti Anette Olzonin laulettavaksi. Tehopyörityksessä viisun osaksi jää kuitenkin väliinputoajan rooli.
Levyn loppupuoli on enemmän tai vähemmän ”ongelmallinen”. On yksi instrumentaali ja 24-minuuttinen järkäle The greatest show on earth. Viimeksi mainittu on yksinkertaiseti liian pitkä ja pirstaleinen. Holopainen haluaa sanoa isoja asioita mutta toteutus ontuu. Teoksen rakenne ei ole suureen huipennukseen tähtäävä nouseva kaari vaan kuin huoneita täynnä oleva sali, joka avautuu ovi kerrallaan. Ovia on kuitenkin avattavaksi melkoinen rivi.
Endless Forms Most Beautiful on loppupeleissä yllätyksetön levy. Kokonaisuus soi upeasti, komeammin kuin koskaan. Viisuissa on terävyyttä ja tarttumapintaa. Floor Jansen joutuu venymään tunnetilasta toiseen mutta vaikka Jansen on hyvä, paras näyttö jää seuraavien levyjen osalle. Luvattu bändihenkisyys jää edelleen sinfoniaorkesterin jalkoihin mutta kitaraan on tyrkätty lisää puhtia. Paikoin kitara käy jo ylikierroksilla – eihän tarkoitus ole tehdä mitään bläkkis-Holopaista? Mitä tulee Kai Hahdon rumputyöskentelyyn, hän pysyttelee selkeästi tuurausmiehen roolissaan.
Tuomas Holopaisen sävellyksistä huokuu voimaa ja itsevarmuutta. Tunnelataus on vaikuttava. Floor Jansen on antanut Holopaiselle uuden työkalun. Olisiko seuraavaksi vuorossa jo puhdasverinen rock-ooppera, Wagnerin mahtipontisin opein. Miksi, no siksi että Holopainen pystyy siihen!
